Hullut teekutsut

Karppi

2012-01-27T19:09:00.000+02:00

Sydän hakee uutta rytmiä. Näin sen haluan selittää. Rytmihäiriöt pulputtavat rintalastan alla, niin kuin kala olisi aortassa. Vahva, kesytön ja piehtaroiva karppi. Mietin uutta tapaa kirjoittaa blogia. En jaksa enää väsätä polaroideja, en olla turistina todellisuudessa. Mieli käy kierroksilla ja etsii uusia uomia. Haluan tulla kaapista, olla aito ja kokonainen. Kasata minuuteni pirstaloidut palaset sieltä ja täältä. Koota kirjoihin ja kansiin, yhden nimen alle.

Greetings from Mad Eira

2012-01-13T12:28:00.004+02:00

Mad Teaparty featuring Mad Eira. Vuosi 2012 on alkanut merkillisen voimakkaissa tunnelmissa. Puolinaisuudet eivät enää kelpaa, kompromissit eivät mene läpi, nyt mennään asioiden ytimiin, tarkastellaan rakenteita, romutetaan vaikka, mikäli havaitaan kestämättömiä asenteita.

Matka kauniille ja keväiselle Madeiralle oli ihana kokemus, yhtäaikaa virkistävä, innostava ja uuvuttava. Otin 1324 valokuvaa, ihastuin voissa uitettuun parsakaaliin ja papuihin, nukahdin puutarhan penkille, söin yhden elämäni parhaista mangoista, asuin huoneessa jossa tuuli ulvoi yötä päivää, sain hysteerisen itkukohtauksen hullun kuun aikaan, nauroin Madeiran "kuuluisaa lankuttajaa", huokailin sumuisten vuorten kauneutta, lumouduin yössä tuoksuvista eksoottisista kukista, pidin jättiläismäistä punaista papukaijaa olkapäälläni, hihittelin ohuessa vuoristoilmassa kaikelle eteen tulevalle ja mielipuolinen joutsen puri varpaitani. Ja paljon muuta.

Huomaa kuvissa todellinen "slow life" auto. Ja todennäköisesti jonkun filosofin kalastusalus, jonka nimenä paljon puhuva "This is INSANITY". Voi kuinka paljon mahtuukaan yhteen viikkoon. Aika venyy ja pullistuu. Kotiin tultua on vaikea asettua. Ostin kaksi nippua tulppaaneja, kuuntelen olohuonelauluja ja leikin kevättä. Jokin sisällä hankaa vastaan sitä mikä on. Tahtoisin asua mökissä, herätä kevään tuoksuun ja käyttää päiväni kädet mullassa, kasvatellen papuja ja parsakaalia.

Kasvua ja muutoksia

2011-12-30T20:49:00.000+02:00

Kauhea uudistumispaine taas päällä - liekö lähestyvän uuden vuoden tekosia, vai aito ja ajankohtainen viesti sisimmältä. Mietin integraatiota ja intentioita. Mietin tulevaisuuden unelmien ja läsnäolevan todellisuuden välistä suhdetta. Mietin sitä, miten on ollut vaikea kirjoittaa mitään, kun kaikki tuntuu joko liian pieneltä tai liian suurelta sanoitettavaksi. Haluan kasvua ja muutoksia, mutta en lupaamalla mitään kenellekään enkä piiskaamalla itseäni tai muita. Haluan kasvua ja muutoksia, jotka versovat luonnollisesti ja pakottamatta levollisestä läsnäolosta. Tyytyväisyydestä ja kiitollisuudesta siihen, mitä on.

Ihmeellisen ihanaa uutta vuotta 2012 kaikille teille, jotka teekutsuillani joskus piipahdatte. (Ja muillekin.)

Rockstar

2011-12-16T13:21:00.001+02:00

Tässä todistusaineistoa siitä, että tyttäreni oli rokkitähti jo 3-vuotiaana. Itse asiassa jo aiemminkin. Hän syntyi tukka pystyssä ja vaikuttavasti karjaisten. Muistan ensikommenttini olleen: "Rokkitähti jo syntyessään". Ilmeikäs, ihana "Sno Frost" (= taiteilijanimi). En vaan väsy katsomaan tätä ja hymyilemään.

"Äiti, miks sä et ota kuvaa?"

My daughter a.k.a Sno Frost, was a rockstar at the age three. In fact, she was born with her voluminous hair straight up and with an impressive roar. My first words were: "Born to be a Rockstar!" She's such an expressive and wonderful girl. I just never get tired of watching this with a smile on my face.

Onnesta soikeana

2011-12-09T19:05:00.001+02:00

Mietiskelin tänään sitä miksi ihminen on onnesta soikeana, eikä esimerkiksi pyöreänä. Johon nokkela kumppanini sanoi että soikeaksi onnesta ihminen venyy ylä- ja alapäästä.

On ollut hurjan myrskyisä päivä. En ole saanut tehtyä mitään mainitsemisen arvoista, vain kuunnellut joikuja ja katsellut miten lumihiutaleet ovat sinkoilleet ikkunan takana mielipuolisina kuin perheenäidit viimehetken jouluostoksilla. Mutta olen hymyillyt paljon. Syönyt kakkua. Puhdistanut silmälasit (huonosti). Ja ihmetellyt sitä miten uskomaton juttu, että löysin miehen joka katsoo mukisematta kanssani kaikki Twilight -elokuvat ja sen jälkeen sanoo parturilleen että "samanlaiset hiukset kuin Edwardilla, kiitos."

Conversations with Soul

2011-12-07T20:04:00.001+02:00

Ihanan herkkä ja haavoittuvainen olo. Olen käynyt keskusteluja sieluni kanssa. Olen lukenut Muumilaakson marraskuuta, saanut taas yhden opiskeluvaiheen päätökseen, leiponut synttärikakun rakkaalleni, loukkaantunut pikkuasioista ja iloinnut salaa sateesta ja harmaudesta ja tästä talvea uhmakkaasti vastustavasta syyssäästä.

Pitäisi tehdä valintoja. Vaikka luulin jo tehneeni. Mutta asiat kertovat omaa kieltään. Mitään ei tapahdu. En saa kirjoitettua, en saa toimitettua sovittuja selvityksiä, stressaan, painan stressin piiloon pois näkyviltä, annan olla, odotan sopivaa hetkeä, en vastaa puhelimeen, venytän pinnaa... Taisin olla lähdössä toteuttamaan jotain aivan ylimitoitettua suhteessa omaan polkuuni, jotain mitä halusin poistamaan epävarmuuteni, jotain mistä halusin lisää uskottavuutta. Omissa silmissäni.

Mutta valinnan sinetöivä viimeinen sana ei suostu piirtymään paperille. Pitäisiköhän sitä kuunnella?

In love in Facebook

2011-11-25T13:45:00.001+02:00

Uusi suhde nostaa pintaan uusia asioita. Mietin rajoja ja normeja ja yleisiä käytäntöjä. Sosiaalinen media asettaa eteen aivan uusia kysymyksiä ja ennen määrittelemättömiä käyttäytymissääntöjä. Kun ei tunne toista vielä niin hyvin.

Kuinka pian parisuhteen voi julkistaa muuttamalla parisuhdestatuksensa FB:ssä? Tarkoittaako se nykymaailmassa samaa kuin kihlautuminen joskus muinoin? Omalle seinälle ja kaikkien niiden satojen muiden etusivulle läjähtää hervoton punainen sydän ja ilmoitus että parisuhde on nyt julkinen fakta. Ahdistaako? Mitä pitäisi ajatella niistä (miespuolisista) kavereista, jotka heivaavat sinut pois kaverilistaltaan parisuhdeilmoituksen jälkeen? Entä saako toisen seinälle kommentoida? Kuinka monesta asiasta voi tykätä saman päivän aikana? Voiko laittaa toisen seinälle linkin johonkin musiikkikappaleeseen? Ja jos, niin millaisen, ja mistä motiivista käsin sen tekee? Ja mitä sitten, kun toinen julkaisee seinällään typerän vitsin kuivan kauden päättymisestä, ja toinen ottaa siitä itseensä. "Ai sitäkö mä vain olenkin sinulle?!" Ja hetken ilmassa väijyy kysymys siitä, viekö Facebook meidät liian syvälle liian nopeasti?

Being friends in Facebook with your new lover makes things complicated. What's appropriate and what's not? Beats me.

Imagine!

2011-11-17T10:52:00.001+02:00

Olin kuvitellut kaiken ihan väärin. Olin antanut mielikuvitusmiehelleni ihan vääränlaisia ominaisuuksia, ja jumiutunut niihin. Olinkin jo hetkittäin ounastellut, että pitkä suhteeni fantasiamiehen kanssa saattaisi olla este todellisen suhteen muodostamiselle. Mutta en välittänyt siitä, koska mielikuvitusmieheni oli turvallinen, ennalta-arvattava, oma luomani ja sellaisenaan täydellinen.

Joskus elämässä tapahtuu ihan pieniä arkisia sattumuksia, pieniä tilanteita, jotka jotenkin tuntuvatkin symboloivan jotain paljon suurempaa, jotain tosi oleellista. Viime perjantaina astuin aamulla junasta ulos Pasilassa. Minulle ei tule Hesaria. Rakastan Kate Bushia. Kuljin kiireisen välinpitämättömään massaan sulautuneena pahvinen kahvimuki kädessäni katse kohdistettuna tulevaisuuteen, joka ei koskaan toteudu (juuri sellaisenaan). Aseman ulkopuolella seisoi mies jakamassa lehtiä ohikulkevalle ihmislohikäärmeelle. Olin lukenut Metron junassa, ei kiitos. Ja sitten havahduin, että hyvänen aika sentään, mieshän jakoi uusinta Nyt-liitettä, jossa oli Kate Bushin haastattelu. Olin juuri pohdiskellut hetki aiemmin, mistä saisin tämän lehden. Ja nyt sitä oltiin työntämässä suoraan käteeni, mutta kieltäydyin, koska kuvittelin sen olevan jotain muuta.

Ja siinä samassa tajusin, että omat (virheelliset) mielikuvani todellisuudesta saavat minut torjumaan sen, mitä kaikkein eniten olen toivonut. Tämä oli tärkeää. Ja samalla ymmärsin, että olin kuvitellut kaiken ihan väärin. Olin ollut mielikuvitukseton ja tylsä antaessani ominaisuuksia miehelle, jonka toivoin kohtaavani. Koska kun kohtasin miehen jonka toivoin kohtaavani, hän ei ollut yhtään sellainen, millaiseksi olin hänet kuvitellut ennen kuin olimme kohdanneet. Koska hänen kuvittelemisensa etukäteen oli yhtä mahdotonta, kuin keksiä uusi, ennennäkemätön väri. Olen valaistunut. No, ainakin rakastunut.

I'm in love. And it's not any fantasy this time. He's real. When I first met him, he brought me a huge purple orchid and had a John Lennon t-shirt under his shirt blouse. And he writes poems too. Imagine!

Näkijä

2011-11-11T17:36:00.001+02:00

Tyttöni istui eilen sohvalla kissaa silittelemässä, samalla kuin minä pakersin töitä tietokoneellani muutaman metrin päässä. "Äiti, sun ympärilläs on sellainen keltainen jutska." Kuului kirkas ääni. "Ai mikä jutska, millainen?" kysyin tyhmänä. "No sellainen vaan." Alla tyttöni taiteilema rautalankaversio näkymästä.

Tarkkanäköinen tyttö. Olen tehnyt kaksi viikkoa päivittäin läsnäoloharjoitusta, jossa "sisäinen valo hohkaa ulos ja lopulta ympäröi koko kehon." Enkä tietenkään ollut maininnut siitä kenellekään.

Olen tällä viikolla saanut kuulla muitakin tarkkanäköisiä huomioita samasta osoitteesta. Kaupan kassalla tuomio kuului, että näytän ihan vanhukselta, ja toissailtana hän tokaisi: "Äiti, sä oot outo."

She sees right through me...

Yllätyksiä

2011-11-06T22:18:00.000+02:00

Ovat viime viikot vetäneet vähän hiljaiseksi. Tytön tilaa löytyi selittämään jokin niinkin harmittoman tuntuinen ja pieni juttu, kuin mykoplasmainfektio. Taitaa olla paljon liikkeellä. Itse olen joutunut sitten ihan muista syistä johtuen testaamaan hermostoni kestävyyttä ja selviytymiskykyä. Jotain täysin yllättävää, vahingollista ja järkyttävää ilmeni läheisestä ihmisestä. Hetken tuntui että tästä en toivu, mutta toivuinpas vaan. Ja juuri sopivasti vastaanottamaan jotain täysin yllättävää, aivan ihanaa ja oih ja voih, enpäs kerrokaan vielä.

Eli tällaista tasapainoista normielämää tänne vaan kuuluu, mitäs teille muille?

(livahtaa kurkkimaan muiden blogeja)

Liisa Ihmemaassa -syndrooma

2011-10-23T17:36:00.000+03:00

Hirvittävän raskas viikko takana. Yksi yö tuli jopa vietettyä Lastenklinikalla, eikä lukemattomista tutkimuksista huolimatta mikään tullut sen selvemmäksi. Eikä ehkä koskaan tulekaan. Kyseessä lie Liisa Ihmemaassa -syndrooma, kun vuoroin ilta on aamu ja aamu ilta, vierellä irvistää kissa, jota ei olekaan, katto puristaa tytön littanaksi, ja hetkessä kaikki on aivan pientä, tai sitten outoa ja suuren suurta, värit vaihtuvat lennossa ja seinät kaatuvat päälle. Ja sitten taas kaikki on niin kuin niiden pitää.

Pieni talo, iso unelma

2011-10-20T10:33:00.000+03:00

Edelliseen kirjoitukseeni viitaten on mainittava, että vieläkin suurempi ja kauemmin elätelty unelma on arkkitehdin sijasta ollut oma talo.

Oma pieni ekotalo on ollut haaveeni jo pitkään. Olen hahmotellut sen yksityiskohtia ja rakennepiirrustuksia lehtien kulmiin ja käytettyjen kirjekuorien selkämyksiin ainakin viisi vuotta, tai ehkä sittenkin kymmenen. 2004 rakensimme ex-kumppanini kanssa oman, ideoideni pohjalta toteutetun talon, mutta vaikka siinä paljon hyvää olikin, se oli kaukana ekosta. Enkä siinä kauaa sitten asunutkaan.

Tämä oma unelmataloni olisi kompakti ja hyvin riisuttu versio verrattuna nykyisiin omakotitaloihin. Jos asuisin yksin, pieni 20-30 neliöinen mökki riittäisi hyvin (inspiraatiota täältä: http://tinyhouseblog.com/), mutta nyt suunnitelmissa olisi noin 80-90 neliötä, yksi vessa, mahdollisimman vähän sähköisiä toimintoja (onko koneellinen ilmanvaihto ihan pakollinen nykyään, en tykkää yhtään), ei mitään muovisia rakenteita, lastulevyisiä kaappeja tms. Vesijohto saa kyllä olla ja sisävessa. Tärkeää olisi keskusmuuri keskellä taloa (puuliesi, puukiuas, leivinuuni ja takka), ja mahdollisuus lämmittää koko talo puilla tarpeen tullen.

Voi kuulostaa tosi idealistiselta ja utopistiselta, mutta en minä mitään sen kummoisempaa toivo, kuin talon jollaisessa mummokin olisi aikoinaan viihtynyt. Paljonkohan maksaisi?

Ihastunut Alieniin

2011-10-19T14:46:00.001+03:00

Uusi elämä maalla -ohjelma päättyi maanantaina. Haen tukiryhmää netistä. Ruutu.fi -palvelussa on vielä muutaman päivän ajan nähtävillä sarjan viimeiset jaksot, mutta niiden katselu tuntuu vähän samalta kuin eron jälkeen kiusaisi itseään lueskelemalla vanhoja rakkauskirjeitä suhteen alkuajoilta.

Blogiani seuranneet saattavat tietääkin ihastuksestani edellä mainitun ohjelman sankariin, ekoarkkitehti Charlie Luxtoniin. Aiheesta enemmän täällä: Totally Smitten.

Löysin muuten ihan sattumalta hauskan keskustelunpätkän eräältä englantilaiselta keskustelupalstalta, jossa joku epäili Charlie Luxtonin olevan avaruusolento. Suits me just fine.

klikkaa kuva isommaksi

Build a New Life in the Country -series ended on Monday. I'm searching a support group. There are some old episodes still to see in the internet, but to watch them would be like tormenting oneself with reading old love letters from the ex-lover just after a break up. As some of you may know, I've got a thing for Charlie Luxton: Totally Smitten.

By the way, I found a funny conversation on one English forum. Red marks are mine. He being an alien doesn't bother me at all. I've always preferred odd to ordinary.

Kohtuul-lista

2011-10-17T15:39:00.000+03:00

Pientä elämää etsimässä -blogin Marikka puhui eilen Inhimillisessä tekijässä (katso ohjelma netistä: http://yle.fi/ohjelmat/1231526) viisaita ajatuksia kohtuullistamisesta ja ekologisesta elämäntavasta. Ohjelmassa käsitellyt asiat ovat lähellä myös omaa sydäntäni, ja aloinkin pohtia sitä, miten tämä "elitistinen downsifting" näkyy omassa arjessani.

Työllistän itse itseni omassa pienyrityksessäni. Yritykseni tuottaa ainoastaan ei-materiaalisia palveluita, joten en tarvitse mitään tuotantokoneistoa tms., ja sen vuoksi kaikenlainen kulutus on minimaalista.
Minulla on pienenpieni eco-auto, joka kulkee hitaan elämän sanomaa julistavalla etananopeudella. Luopuisin autosta mielelläni, ja käytän aina junaa tai bussia kun mahdollista, mutta ilman autoa emme täällä periferiassa asuessamme pääse edes kauppaan, saati lääkäriin.
Meillä ei ole juuri mitään sähköisiä kodinkoneita, tai jos onkin, niitä ei käytetä.
Pesin tosi pitkään kaikki pyykkimme taloyhtiön yhteisellä pesutuvalla, mutta muiden asukkaiden käyttämien hajustettujan pyykinpesujauheiden vuoksi oli pakko ottaa oma, ikivanha UPO ekopesukoneeni käyttöön. Pesen täydet koneelliset noin 2 kertaa kuukaudessa.
Kaikki käyttämämme pesuaineet ja kosmetiikka ovat mahdollisimman luonnonmukaisia, suosikkejani esimerkiksi Ecover, Sonett, Dr. Hauscha ja Vihreäkosmetiikka.
Vain yhdellä perheenjäsenistämme on yksi harrastus kerran viikossa. Muuten vietämme aikamme kotosalla arkisia (ilmaisia) juttuja puuhaillen, ulkoillen, lukien, musisoiden tms. Ja pelaamme paljon lautapelejä!
Kun ei koskaan käy missään (kaupoissa, baareissa, harrastuksissa tms.), tulee käytettyä tosi vähän rahaa mihinkään.
Koska en koskaan käy missään, sillä ei ole merkitystä miltä näytän. Ei kulu rahaa kampaajalle, meikkeihin, kauneushoitoihin eikä vaatteisiin. Käytän kotona aina samoja kulahtaneita rytkyjä, ja tukka on jotenkuten päässä.
Vaatteet meillä käytetään puhki, ja sitten korjataan (mummi korjaa...) jos mahdollista. Suosin laadukkaita luonnonmateriaaleja ja kierrätän kaikki tarpeettomat vaatteet ja tavarat. Tosin kierrättäminen on jotenkin osoittautunut käytännössä niin hitaaksi ja vaivalloiseksi, että suurin osa kaikesta ei-tarpeellisesta lojuu säilössä varastossa ja kellarissa. Tulisipa joku ja veisi pois.

No niin. Nyt on tullut leuhkittua riittävästi, ja vihreä sädekehä kiillotettu valaisemaan syksyn pimeneviä iltoja. Suurinosa yllä mainituista asioista ei ole mitään tietoisia valintoja, tai harkinnan tuloksena tehtyjä ratkaisuja. Eli en taida olla oikeasti mikään "Downshiftari", koska ei ole koskaan ollut mitään shiftia, ei muutosta materiakeskeisestä, tehokkaasta oravanpyörästä seesteisempään. Olen aina ollut tällainen; ~~köyhä~~ henkisesti rikas, hajuaineherkkä, sosiaalisesti rajoittunut, hidas, saamaton ja käsittämättömän laiska.

Kahdeksan asiaa

2011-10-13T12:09:00.000+03:00

Sain Meijerielämää -blogin Lumikolta kivan A Blog with Substance -tunnustuksen, ja ajattelin tarttua siihen samantien. Haasteena on kertoa 8 asiaa itsestään. Mitään teemaa näillä ei tarvinnut olla, mutta omani nyt kietoutuivat luontevasti kirjoittamisen ja blogien ympärille.

Minulla on viha-rakkaussuhde kirjoittamiseen. Se on elinehto, tapa ajatella, olla olemassa, ja samalla se tekee minut ~~hyvin~~ liian tietoiseksi kaikista sisäisistä ristiriidoistani. Kun yksi puoli saa ilmaistua itseään (kirjoitetun tekstin muodossa), kaikki muut puoleni kommentoivat (päänsisäisenä porinana).
Hullujen teekutsujen pohjana oli elämäni ensimmäinen blogi "Auran-vuodatus", jonka perustin joskus 2007, ja se kietoitui löyhästi Harry Potter -fanfictionin ympärille, jota silloin aktiivisesti harrastin.
Vaihtelunhaluisuuteni ja jatkuva muutoksen tarpeeni näkyvät peilikirkkaasti blogeissani. Tämän vuoksi myös kriisiydyn herkästi blogieni kanssa, suljen, avaan, muutan, editoin jälkeenpäin, vaihdan ulkoasua ja tyyliä.
Tämän blogin tekee minulle erityisen tärkeäksi ja ainutlaatuiseksi se, että tämä on hyvin henkilökohtainen ja ilman mitään tiettyä teemaa oleva blogi. Teekutsuillani pyrin olemaan oma itseni niin paljon kuin uskallan, eli en pingota asiallisesti ammattiroolissa, vaan täällä olen myös lapsellinen ja hömppä ja ristiriitainen ja tyhmä ja huokailevakin.
Niinkin yksityisyyttään suojelevaksi ihmiseksi mitä olen, minulla on suuri tarve jakaa tunteitani ja ajatuksiani blogissani. Se todennäköisesti kompensoi puuttuvia ihmissuhteitani.
Pelkään usein, että itseironiseksi tarkoitetut heitot jäävät lukijalta ymmärtämättä ja annan vain kuvan itseään täynnä olevasta, neuroottisesta sekopäästä.
Ellen ole yksin kotona, minulla on harmittavan huono keskittymiskyky, ja ärsyynnyn suunnattomasti siitä että minua häiritään kirjoittaessani. Eli jos televisio on päällä, lapset puhuvat keskenään, kissa raapii ovea tai joku hengittää.
Blogien psykologiset ja sosiologiset ulottuvuudet kiinnostavat minua tosi paljon, ja seuraavassa elämässäni tekisin mielelläni tutkimuksen/väitöskirjan blogeihin liittyvästä sosiaalisesta vuorovaikutuksesta, sekä blogien vaikutuksesta minäkuvaan, skeemoihin, ja (itse)representaatioon.

Ai niin, tämä piti vielä jakaa eteenpäin. Joten sinä, joka tätä luet, etkä ole vielä tätä tunnustusta saanut - ole hyvä, haaste on heitetty.

Koti-ikävää

2011-10-10T18:17:00.002+03:00

Englanti ei ole jättänyt minua rauhaan. Viikonloppuna tiskatessa minuun iski voimakas tietoisuus siitä, että kaipaan sinne kuin kotiin, ja aloin itkeä. En pidä sellaisesta, että haluan piinaavasti jotain mitä ei ole. Se on vastoin periaatteitani, jotka rakentuvat zeniläiselle filosofialle siitä, että kaikki on hyvin juuri nyt ja juuri tällaisena. Mutta entäpä sitten kun ei olekaan? Kun jokin kalvaa ja jäytää ja suorastaan huutaa muutosta? Ja sitten se kolahti. Mikäpä minua ihan oikeasti estäisi muuttamasta sinne, jos se kerran on minulle niin tärkeää?

Olen erostani lähtien etsinyt meille omaa taloa. Sitä etsimistä on siis kestänyt - välillä maltillisemmin, välillä lähes pakkomielteisesti - melkein kuusi vuotta. Mutta taloa ei vain ole löytynyt. Eivätkä kriteerini ole edes mitenkään tiukat, kunhan se vain olisi riittävän edullinen, riittävän hyvässä kunnossa sekä meidän pienelle perheellemme sopivan kokoinen.

Ja voi, miten olenkaan kiertänyt taloja esittelyissä ja näytöissä. Ja voi, miten olenkaan turhautunut, kun jokainen mahdollinen uusi koti onkin osoittautunut epäsopivaksi. Ystäväni tokaisi jokin aika sitten, miten ihanan vapaa olen, kun en omista taloa vaan asun vuokralla. Tämä on hetkittäin kummitellut mielessäni. Entäpä jos sillä onkin jokin tarkoitus, että ei ole löytynyt sitä omaa? Entäpä jos pakkaisikin kamat konttiin, ja vaihtaisi mannerta?

England has been haunting me. A few days ago I realised better than ever that I'm so homesick that I could cry. And I did. So why not move there, if it's so essential to my complacency?

Guess what. I've been searching a house to buy for me and my kids for about six years now. Perhaps there's a reason behind the fact, that not any of those houses I've been looking has been suitable enough. Perhaps it's a good thing that, without having to sell any difficult property, I'm free to move where ever I like? And perhaps I should?

Englannissa - Stonehenge & Windsorin linna

2011-10-03T12:13:00.000+03:00

Day Six

Koko bloggaaminen on nyt jäänyt jäihin, kun tämä viimeinen Englanti -postaus on tukkinut väylän. Tässä siis piste reissulleni näiden muutamien kuvien muodossa.

Yllä melkoisen yleisiä näkymiä Englannissa autoillessa. Puiden vihreiden lehvien muodostamien "puutunneleiden" sisään oli ihana sukeltaa, ja vaikka mielettömän kapeat tiet olivatkin ajoittain henkeä salpaavan jännittäviä, olivat ne myös todella kauniita.

Mikäs muu se tässä, kuin Stonehenge, tuo historioitsijoiden kiistelemä kivirykelmä. Itse kallistun muinainen kalenteri & kello -teoriaan. Kivipaasien ja kuoppiin aseteltujen mustien ja valkoisten pikkukivien avulla kun pystyy laskemaan auringon- ja kuunpimennykset ilmeisen tarkasti.

Ja lopuksi Windsorin linna kaikkine lisukkeineen. Long live the Queen! Päätän raporttini Englannin matkastani tähän. Kiitos seurasta.

Englannissa - Wuthering Heights and Some Cool Cows

2011-09-20T10:54:00.000+03:00

Day Five

Koska sitkeästi olen päättänyt käsitellä koko matkani lppuun asti täällä blogissa, postailen nyt nämä viimeiset kuvat ilman sen pitkäveteisempiä kirjoituksia. Alla kuvia Ylämaan lehmistä Darmooren nummia halkovalla autotiella. Tässä sitä oli hidasta elämää ja leppoisuutta sekä levollisuutta. Kun noilla sarvilla varustettu jössikkä haluaa maata keskellä tietä, autoletka odottaa. Tasan niin kauan kuin lehmä haluaa. Kunnes tulevat rohkeat paimenet auttamaan lehmiä muuttamaan mielensä makuupaikkojen suhteen.

Alla olevassa kuvassa on kylä nimeltä Princetown, jossa on huikean jännittävä vankila (kuvassa) josta ei kuulemma elävänä voinut paeta. Tällaisia hurjia juttuja, sekä monia karmivia kummitustarinoita kuulin kierrellessäni Dartmooren nummilla.

Alla olevissa kuvissa on joku kylä Dartmooren laitamilla, mistä ostin pienestä ja ahtaasta puodista kätevän lintukassin, ihanan pöllökassin, valkosuklaata ja vadelma curdia, what ever that is in Finnish. Ja jäi harmittamaan etten ostanut ruusuvoidetta. Se tuoksui taivaalliselta.

Jäin ihmettelemään miksi noilla kuvissa olevilla hevosilla oli pitsimyssyt. Tytöt kuitenkin kuulemani mukaan harjoittivat hevossuunnistusta, ja pyörivät pienen kylän keskustassa melkoisen eksyneen näköisinä.

Dartmooren jälkeen matkasin munkkiluostariin. Buckfast Abbey oli hieno ja juhlava ja istuin hetken hiljentyen ja kyyneleet silmissä luostarin kappelissa, jossa oli valtava, kokonaisen seinän kokoinen, värikäs Kristus -lasimosaiikki. Luostari on kuuluisa sekä tujakasta viinistään (se on nykyään maineeltaan vähän kuin entisaikojen Sorbus Suomessa) sekä näistä upeista lasitöistään.

Luostarilla oli myös viehättävä kirjakauppa, jossa ilokseni oli hyvin suvaitsevainen setti kirjoja. Löysin hyllyistä mm. kirjoja luonnonhengistä ja zenistä, sekä Lorna Byrnen enkelikirjat. Itselleni ostin kirjan hiljaisuudesta ja tuliaisiksi kolme tinaenkeliä - Hope, Love and Harmony. Luostarin toinen puoti oli täynnä kaikenlaista mielenkiintoista tavaraa sekä herkkua, kuten esimerkiksi viski-toffeeta (jota vein tuliaisiksi kissani hoitajalle) ja kakkuja peltirasioissa, kaikenlaisia hilloja ja marmelaadeja, vintage-aiheisia magneetteja ja lasinalusia. Ostin myös pienen pullon sitä kuuluisaa viiniä, joka sitten kuitenkin ikävien sattumusten myötä takavarikoitiin tullissa. No, onpahan pakottava syy palata takaisin Buckfast Abbeyhin. Mahdollisimman pian.

Englannissa - Agatha Christien kesämökillä

2011-09-17T12:40:00.002+03:00

Day Three continues...

Tähän mennessä Englannissa saamani ruoka oli ollut perinteistä ja täysin mautonta. Pakko sanoa, että en ole ehkä koskaan aiemmin saanut (no, olen kerran, Sipoossa syksyllä vuonna 1990) yhtä mautonta ja sitkeää ruokaa kuin täällä. Paistettuja, vetisiä perunan puolikkaita, sitkeää, suolatonta kyljystä ja kumista, mautonta "puddingia", joka siis oli kuin jättimäinen mutta sitkas tuulihattu. Ei minua nämä ateriat harmittaneet, vaan tietyllä tavalla olin ihan tyytyväinen kun sain näin tuta todellista, perinteistä ja huonon maineensa veroista arkiruokaa, vaikka sitä juhlavissa puitteissa linnan saleissa tarjottiinkin.

Voitte uskoa, että näiden latteiden ruokakokemusten jälkeen yllätys oli sitäkin iloisempi ja nautinto sitäkin suurempi, kun sain eteeni jotain käsittämättömän herkullista. Ja perinteistä. Nimittäin piipahdus Norton St. Philipsin kylässä ja legendaarisessa George Inn pubissa oli taivas. Ja taivaasta lähtiessä olin haljeta. Tämä George Innin pubilounas lukeutui ehdottomasti yhdeksi elämäni parhaista aterioista. Alla on kuva maisemasta George Inn -pubin pihalta, kuva itse pubista ja tästä mainitsemastani kanapiiraasta, joka oli kaunis kuin kakku, mutta yhtä herkullinen sisältä ja päältä. Ja jälkiruokana oli järkyttävän loistavan herkullinen suklaapiiras makoisan kotitekoisen karamellikastikkeen ja täydellisen maukkaan mansikan kera. Ylisanojako? Ei lainkaan.

George Innistä jatkoin matkaa Exeteriin, vatsaa vaivalloisesti mukana raahaten. Exeter ei jostain syystä viehättänyt minua, ei ainakaan samalla tavalla kuin muut paikat joissa vierailin. Löysin kuitenkin erään sillan alta hienoa katutaidetta, alla oleva kuva velhosta ja lepakosta on yksityiskohta tästä taideteoksesta, ja erään kerrostalon pihalla kasvoi jättiläismäinen Mulperipuu, jonka silkkiäismarjoja maistelin. Punaiset olivat raakoja ja maistuivat aivan kirpakoille punaherukoille, mutta tuo kuvassa oleva tumma marja oli makea ja herkullinen. Miksei näitä kasva Suomessa?

Kolmannen päivän iltana silmieni eteen avautui Englannin Riviera - olin saapunut Torquayhin, jossa minua vastaanotti kaupungin hienoin hotelli nimeltään Grand Hotel Torquay ja sen upottavan pehmeät porrasmatot, herkulliset ruuat sekä maukkaat viinit. Grandissa ruuan taso siis nousi huikeasti verrattuna edellisiin ruokapaikkoihin, pois lukien loistava George Inn.

Day Four

Torquay on ilmeisesti ollut yksi Agatha Christien lempipaikoista joissa hän vietti aikaansa, ja juuri täällä hotelli Grandissa hän kirjoitti monta kirjaa. Mikäs sen hienompaa, kun keskittyä upeissa maisemissa kirjan kirjoittamiseen, ilman että täytyy välittää tuon taivaallista siivouksesta tai ruuanlaitosta. Jos olisin viipynyt täällä hieman pidempään (sanotaan puoli vuotta), niin varmasti olisin saapunut suomeen pari dekkarikäsikirjoitusta kainalossani.

Torquayssa on hieno ja jylhät maisemat tarjoava alue nimeltä Babbacombe. Käyskentelin siellä eräänä päivänä ja ihastelin sitä, miten valtavan monimuotoinen ja kiinnostava Englannin luonto onkaan. Alla oleva kuva kuin suoraan Agatha Christien romaanista. Eikä vain kuin, kun on ihan oikeasti.

Sitten tein Torquaysta päiväretken pieneen merenrantakaupunkiin nimeltä Dartmouth. Ihastuin täysin. Pidin sen välittömästä, elämää rennon letkeästi kuhisevasta tunnelmasta ja purjeveneet ja meren tuoksu toivat mieleeni rakkaan kotikaupunkini Kotkan. Alla on muutama kuva Dartmouthista. Koska aikataulu oli kiireinen, ehdin ainoastaan käydä apteekissa ostamassa Bachin Rescue Remedy -kukkatippapullon (koska se oli niin paljon halvempi kuin Suomessa tai edes Tallinnassa, josta meinasin sen viime reissullani ostaa), säärienkarvojen ajeluun tarkoitetun ihmeellisen laitteen ja korvatulpat. Kävin myös viihtyisässä kahvilassa syömässä ison annoksen pekoniin ja juustoon käärittyä kanaa ja ranskalaisia, ja viehätyin siitä, miten paikan vessassa oli korillinen rullattuja pieniä froteisia pyyhkeitä. Ihana sisustusidea, sievää, ekologista ja samalla hygieenistä! Halusin ottaa valokuvan kahvilan masentuneen oloisesta tarjoilijatytöstä, jolla oli tatuoinnit ranteissa, huonokuntoiset ja vähän repsahtaneet Amy Winehouse -hiukset ja niin mustat ja raskaat tekoripset, että silmien auki pitäminen näytti olevan työn takana. Kunnioitin kuitenkin hänen depressiivistä yksityisyyttään ja luovuin ajatuksista ikuistaa hänen surumieliset kasvonsa.

Dartmouthista pääsi veneillen alle puolessa tunnissa Greenwayhin, jossa sijaitsee Agatha Christien ylellinen kesäasunto. Talo oli täynnä mielenkiintoisia esineitä muun muassa Afrikasta, jossa Agatha asui arkeologi-puolisonsa kanssa muutaman vuoden. Eräässä huoneessa tuolilla oli Harry Potter -elokuvista tuttu Rohkelikkojen tupakaulaliina. Oli pakko kysyä sen syytä, ja kuulin että Christien tyttären tytär on suuri Harry Potter -fani. Erityisen kiinnostavaksi asian teki se, että minulla oli mukana kudin, jossa oli parhaillaan tekeillä täsmälleen samanlainen kaulahuivi tyttärelleni. Luihuishuivi on jo valmistunut pojalleni.

Opin Christien talossa vieraillessani, että Agathasta oli aikoinaan pitänyt tulla konserttipianisti, ja että hänellä oli oopperalaulajan koulutus. Hän oli kuulemma kuitenkin niin arka ja piinaavaa poti esiintymisjännitystä, joten hän valitsi kirjailijan uran esiintyvän muusikon ammatin asemesta.

Eräässä suuressa olohuoneessa (niitä oli monta) oli suuri musta flyygeli, jonka päällä olevia nuotteja selailin. Hämmästyksekseni löysin itsensä Agathan säveltämän teoksen. Huoneessa päivystänyt vartija kehotti minua soittamaan kappaletta, ja niin sitten soitin Agatha Christien sävellyksen hänen omalla flyygelillään. Ei muuten ollut kummoinen kappale, mutta ihan kiva.

Päivä tuntui kuluneen aivan liian nopeasti, kun minun piti jo palata Greenwayn huikeista näkymistä takaisin Dartmouthiin ja sieltä bussilla Torquayhin. Seuraavana päivänä pääsin vihdoinkin kauan kaipaamilleni Dartmooren nummille. Sitä koskien minulla onkin mielessä lukijakysymys: Arvaa mikä eläin on kyseessä alla olevassa kuvassa?

Englannissa - No Bath in Bath

2011-09-14T16:53:00.003+03:00

Day Two continues...

Cotswolds on kukkulajono Englannin sydämessä, ja matkani jatkui näiden upeiden maisemien halki. Pysähdyin teelle Burfordin kylässä ja sain siellä elämäni parasta kakkua, pähkinöillä kruunattua hedelmäkakkua. Ja minä en pidä hedelmäkakusta. On ollut vaikea saada mielestäni tätä mehukasta, herkullisen mausteista ja runsaan hedelmäistä kakkua. Olenkin päättänyt kehittää mielessäni vastaavan reseptin, jotta saan leivottua kunnon perinteisen englantilaisen hedelmäkakun jouluksi. Vapise, sinä äidin leipoma kuivakas, korintteja ja pikkuruisia kandeerattuja sitrushedelmien kuoripaloja sisältävä "englantilainen hedelmäkakku", täältä tulee maukas ja oikeita hedelmiä pursuava, suussa sulava leipomus.

Burfordista suuntasin Chipping Campdenin kylään, jossa sijaitsee William Morrisin viehättävä kesähuvila Kelmscott Manor. Morris on tunnettu elämäntyöstään upeiden tapettien ja kankaiden suunnittelijana. Alla olevassa kuvassa on yksi hänen upeasti kirjailluista kankaistaan. Hän oli myös yksi Arts and Crafts -liikkeen suurista vaikuttajista, ja hänellä oli vaikuttavan kaunis vaimo, joka on ikuistettu useisiin taideteoksiin. Kuulin heillä olleen hyvin moderni avoin avioliitto, ja Morrisin vaimolla oli rakkaussuhde perheen pitkäaikaiseen vieraaseen. William Morris kirjoitta elämänsä aikana yhden kirjan nimeltään "New from Nowhere", joka on suomennettu vuonna 1900 nimellä "Ihannemaa" ja vuonna 2008 nimellä "Huomispäivän uutisia". En ole lukenut. Huomaa alimmassa kuvassa Morrisin tiluksilla oleva kauppa, ja kaupan kaiteen välissä päätään lepuuttava ihana koira. Kesti hetken tajuta, että se oli ihan oikea ja elävä olento.

Kelmscott Manorista matka jatkui Bathin kaupunkiin, jossa majoituin vanhaan ja tunnelmalliseen Pratt's Hotelliin. Huoneessa oli merkillisesti kaksi kerrosta ja ikkunasta upeat näköalat viereiseen kirkkoon ja kukkuloille. Huoneen omassa pikku portaikossa oli pieniä tauluja, joissa oli kuumailmapalloja. Viehätyin niistä kovasti. Hassu juttu muuten, että Bath oli ainoa paikka, jossa en päässyt kylpyyn. Kylpyhuone sijaitsi siellä huoneeni toisessa kerroksessa, ja sen suihku eikä kylpyamme toimineet toivotulla tavalla. Roomalaiseen kylpyläänkään en ehtinyt, koska matkantekotahti oli tarmokas. Alla kuva kyseisestä kylpyhuoneesta, sekä ikkunanäkymä kylpyhuoneesta.

Day Three

Kolmas päivä valkeni varhain, ja se sisälsi heti aamutuimaan kiertelyä Bathin kaupungissa. Elättelin toiveita että törmäisin sattumalta Johnny Deppiin, jolla on perheineen asunto tässä pienessä kaupungissa. Alla olevissa kuvissa on näkymä Gay Streetiltä, "Plant a Tree for a Future" -istutus eräästä puutarhasta, puistosoittaja, Roomalaisen kylpylän ovi ja ovimies, ammattitasoinen jazztrio (oli uskomatonta miten noin pienikokoinen nainen jaksoi kannatella todella painavaa baritonisaksofonia JA soittaa sitä kuin satakiloinen mies, ja hyvin soittikin!) ja alinna vielä värikäs rihkamakauppa, jossa William ja Kate -sätkynukkeja.

Bathissa ollessa oli tietysti mentävä Austen museoon, joka sijaitsee 40 Gay Streetillä, Austenin entisessä asunnossa. Ovella otti vastaan asianmukaisesti pukeutunut "kirkkoherra George Austen" ja vieraskirjamerkinnöistä päätellen myös herra Darcy piileksi jossain talon kätköissä. Tuntematon vieraskirjakommentti nimittäin kiitteli kovasti esittelystä ja lisäsi loppuun että Mr. Darcy was honey.

Museossa kuuntelin aikakauden mukaisesti pukeutuneen nuoren, ihanasti englantia lausuneen naisen esitelmän Austenin elämästä, ja opin muun muassa sen, että Bath ei ollut Jane Austenin lempikaupunki. Hänen rakas George-isänsä kuoli siellä, eikä hän ollut siellä kirjallisesti tuottoisammillaan. Koko Bathissa olo ajan hän kaipasi takaisin maaseudulle, kotimaisemiinsa. Samaistun täällä Suomessa täysin Jane Austenin tunnelmiin. Miten ihanaa olikaan tajuta, että syy siihen miksen ole vielä saanut ensimmäistä kirjaani julkaisukuntoon johtuu vain ja ainoastaan siitä, että asun niin epäinspiroivassa paikassa. Pahoittelen jos kuulostan tyytymättömältä tai peräti Suomi-vastaiselta. Rakastan kyllä kotimaatani ja osaan arvostaa sen kaikkia hienoja puolia, mutta tunnen koti-ikävää toisaalle, enkä mahda sille itse mitään. Sitä voi varmaan verrata siihen, että on naimisissa toisen kanssa, mutta sydän kuuluu kolmannelle. Ja Jane Austenia mukaillen "Bath on liian meluisa, vilkas ja sekava, jotta voisin keskittyä kirjoittamiseen." Tämä oli melkein kuin suoraan eräästä taannoisesta keskustelusta ystäväni kanssa, ja kun oppaamme Jane Austen museossa lausui nuo sanat, kylmät väreet kulkivat pitkin ihoani.

Alla olevissa kuvissa mainio esitelmöijämme, museon vessat, houkuttelevan maukkaita Mr. Darcy -huulirasvoja sekä vitsikkäitä Mr. Darcy magneetteja. Ostin tyylikkään Pride and Prejudice -kauppakassin ja jätin ostamatta ihania nuottikirjoja (musiikkia Austen elokuvista ja tv-sarjoista) sekä hurmaavan, valkoisen yömekon. Täytyy vielä mainita, että nuo Elizabethin ja Mr. Darcyn kuva vessojen ovissa aiheuttivat hienoista huvitusta. Mietin hetken, että kumpaankos huoneeseen tässä oikein on tarkoitus mennä.

Englannissa - Shakespeare Shakes Beer

2011-09-13T14:25:00.004+03:00

En tajunnutkaan miten iso urakka tämä matkasta bloggaaminen on. Miksen pysty siihen, että lätkäisisin vain pari suosikkikuvaani yhteen postaukseen ympäripyöreillä lauseilla että kivaa oli? Ei aavistustakaan, joten jatketaan matkaa.

Day Two

Hyvänen aika sentään miten monessa paikassa sitä yhden päivän aikana ehtii käydä. Keskiviikkona aamuvarhain suuntasin kohti Shotterya ja Anne Hathawayn kotitaloa. Kyseessähän on William Shakespearen vaimo, joten tuottoisa kirjailijanerommekin on ehkä saattanut tässä talossa joskus piipahtaa, ja sekös on riittävä syy tehdä jostakin rakennuksesta historiallisesti merkittävä ja turisteja houkuttava. No, minulle oli ihan se ja sama onko Willy-boy käyskennellyt tämän talon narisevilla lankkulattioilla vai ei, talo oli viehättävä ja puutarha suorastaan elämys. En ole ikinä nähnyt niin paljon eri värisiä tuoksuherneitä, yksi lempikukistani, ja pihan perällä oleva pajumaja, jossa saattoi kuunnella Shakespearen sonetteja, oli aivan mahtava! Talo oli muuten oikea perinteinen olkikattoinen savitalo, ekologista ja edullista rakentamista parhaimmillaan. Täällä olisin viihtynyt pidempäänkin. Sää oli lämmin ja aurinkoinen, ja olisin kevyesti viettänyt koko päivän pajumajassa istuskellen, virvokkeita nauttien ja lueskellen. Ja aina välillä sonetteja kuunnellen.

Anne Hathawayn mökkiin ja puutarhaan tutustumisen jälkeen päädyin jonnekin maatilalle. En enää muista sen tarkemmin minne, mutta siellä kohtasin aivan ihastuttavan, unelmieni vanhan ajan maalaisidyllin. Alueella oli hevosia, porsaita, lampaita, vuohia, pupuja (Nettle ja Bramble), kukkoja, kanoja, ankkoja sekä pöllöjä ja haukkoja. Ihmiset (työntekijät) olivat pukeutuneet keskiaikaiseen tyyliin, ja he toimittivat perinteisiä arkisia askareita, kuten kuljettivat polttopuiksi tarkoitettuja käppyräisiä risuja puisilla kottikärryillä, valoivat kynttilöitä, keräsivät ja kuivattivat yrttejä, kehräsivät lankaa ja kutoivat kankaita. Kaikki hyvin levolliseen, pienieleiseen ja kotoisaan malliin. Viihdyin.

Alla olevista kuvista ylin oli kyltti, johon törmäsin jatkuvasti, ja aina se onnistui huvittamaan minua. Mind your head! Indeed. Sen alla on kuva jättiläismäisestä Shire -hevosesta, josta sain kuulla hartaan luennon. Todella vaikuttava olento, hevosten jättiläinen, joka ymmärtääkseni jalostettiin sotahevoseksi kantamaan raskaita haarniskoihin ja sotisopiin puettuja ritareita ja sotilaita. Kuva ei anna oikeutta, mutta uskokaa kun sanon sen olleen norsun jälkeen suurin eläin mitä koskaan olen tavannut. Shire hevosen alla kuva bussia odottelevista mummoista. Ai miksi mummoista eikä vaikka pupuista? No kyllähän te kaikki tiedätte miltä puput näyttävät kaikkialla maailmassa, vaan tiedättekö miltä englantilaiset mummot näyttävät? Aivan, nyt tiedätte. Ja sitten alimmaisena kuva minusta ja mustikkaisesta superfood-smoothiestani, jolla jaksoin bussimatkan seuraavaan kohteeseen.

Ja seuraavana vuorossa oli pieni, kaunis ja eläväinen Bradford-upon-Avonin kaupunki Avon-joen kupeessa. Näin ihastuttavia jokilaivoja, joiden viikkovuokra taisi olla 3000£ ja tämä sisältää puolen tunnin intensiivikoulutuksen jokilaivan ohjaamisen saloihin. Värikkäät jokilaivat toivat mieleen Pieni Suklaapuoti -kirjan jatko-osan, Karamellikengät, ja ymmärsin että viikko jokilaivassa perheen kanssa on varmasti ikimuistoisempi kesäloman viettotapa kuin kaksi viikkoa Rhodoksella.

(En nyt halua syyllistää ketään, mutta kun tulin jatkamaan tätä kirjoittamista ruuanlaiton ohessa, keitin täysjyväriisi-kasvisrisottoni pahan päiväisesti pohjaan. Sillä lailla perusteellisesti, että pohjaan kiinni palaneen tumman, tunnistamattomaksi jääneen materiaalin paksuus on sellaiset kolme senttiä. Mukana myös tuoksu.)

Bradford-upon-Avon on erityisen kuuluisa siitä, että siellä on Shakespearen oma kotitalo, jossa hän ilmeisesti myös syntyi. (Älkää tehkö sitten esitelmiä tai artikkeleita näiden historiallisten faktojeni pohjalta. Wikipedia on luotettavampi lähde.) Museo teki minuun vaikutuksen ensiksikin siksi, että siellä oli varsin vaikuttavasti kuvioidut seinävaatteet, ja olin juuri tänä kesänä nähnyt ne televisiosta eräässä englantilaisessa sisustusohjelmassa, jossa haettiin samaa sisustustyyliä kuin Shakespearen aikaan. Ajatella. Minä pääsin siis käymään talossa, jota oli juuri näytetty televisiossa. How cool is that?

Alla oleva kuvasarja sisältää ensimmäisenä kuvan shakespeariinisen ajan takasta. Ymmärrän nyt paremmin sitä, miten Harry Potter -kirjasarjasta tuttu hormiverkosto toimii. Englantilaisiin takkoihin mahtuu yleensä seisomaan suorin jaloin ja pää pystyssä, ne kun ovat pienen huoneen kokoisia. Takkakuvan alla on hurmaavia Shakespearen kasvokuvia piparimuodossa. Sitten t-paita, jonka ostamista harkitsin, kunnes järkevämpi puoleni sai vähemmän järkevän vakuutettua siitä, että en tule käyttämään telttamaista t-paitaa, vaikka siinä olisi kuinka kuvaava teksti. Tämän kuvan alla oleviin rakkausteemaisiin tuotteisiin sen sijaan lankesin. Olen juonut ahkerasti teetä tuosta kuvan mukista, joka on koristeltu Shakespearelta pöllityillä rakkaussitaateilla. Vaikka kotona huomasinkin, että ne ovat kaikki vähän liian sarkastisia, pessimistisiä sekä kyynisiä makuuni.

Shakespeare Centrestä suuntasin syömään kauan odottamaani Fish and Chips -ateriaa. Se oli vallan mainio, vaikkei valkoiselta posliinilautaselta tarjoiltuna maistunutkaan yhtä makoisalta kuin muistojeni vastaava annos sanomalehtipaperiin käärittynä. Alla oleva kuva on paikallisten suosimasta ja aivan tavallisesta kuppilasta, jossa oluiden nimiä liitutaululta lukiessani tajusin jotain oleellista suomenkielen ja englanninkielen eroista. Ajatelkaahan nyt, suomessa oluiden niminä on Olvi, Karhu ja Koff. Englannissa myydään kultaista kuohuvaa nimillä Spitfire, Hobgoblin, Bishop's Finger, Maplemoon, Black Sheep ja Humdinger. En enää yhtään ihmettele, miten J.K. Rowling on onnistunut luomaan niin kiehtovia ja verbaalisesti kutkuttavia nimiä kirjoihinsa. Sehän on vaan ihan tavallista englantia.

Alinna vielä eräässä kaupan ikkunassa komeillut etsintäkuulutusilmoitus lainsuojattomasta Robin Hoodista. Ei törmätty, ja vaikka olisikin, niin arvatkaa olisinko ilmiantanut?

Englannissa - Juniper Hill & Studley

2011-09-12T14:08:00.002+03:00

Day One continues...

Juniper Hillissä (Candlefordin postineidin eli Lark Rise to Candleford -kirjan kirjoittajan Flora Thompsonin kotikylä) sain oppaakseni todellisen Flora Thompson fanin. Hän oli herttainen englantilainen herrasmies, joka vaimonsa kanssa eläkkeelle jäätyään harrasti turistien ohjaamista Juniper Hillin historiaan ja Flora Thompsonin elämään sekä uraan. Tässä vaiheessa palelin jo niin paljon, että suuri osa seikkaperäisestä historiallisesta tiedosta koskien esimerkiksi kylän ensimmäistä kaivoa, tai sitä miten Flora Thompson tapasi kulkea jalkaisin erästä pitkää hiekkatietä kouluun ja takaisin, ja miten lapset matkalla kinasivat ja pojat pistäytyivät toisinaan ympäröivillä pelloilla varastamassa turnipseja (nauriita?), koska he olivat niin nälkäisiä. Eli kuten näette, paljon yksityiskohtaisia tarinoita jäi myös mieleeni elämääni rikastuttamaan.

Tässä ystävällinen ja asiaansa perehtynyt Flora Thompson -asiantuntija, joka halusi korostaa ettei ole historioitsija, vaan alan intohimoinen harrastaja. Hänellä oli mukana myös kansioita, joissa oli valokopioita erilaisista aiheeseen liittyvistä vanhoista kartoista, valokuvista ja asiapapereista.

Queenien talo Flora Thompsonin kotitalon vieressä. Koska en ole seurannut tätä sarjaa Candlefordin postineiti, joka näissä autenttisissa maisemissa kuvataan, meni minulta hieman ohi kaikki rakennusten syvemmät ulottuvuudet ja henkilöhistoriat. Harmi.

Juniper Hillin pieni kivikirkko oli varsin perinteinen (kun olet nähnyt yhden, olet nähnyt kaikki) englantilainen maalaiskirkko. Kiviseinien sisällä oli kylmää ja kosteaa. Yksilölliset ja käsin ristipistokirjaillut pallit ovat kirkkoväen pehmusteena ja lämmikkeenä rukoukseen polvistuttaessa.

Kirkossa oli kauniit lasimaalaukset ikkunoissa. Erityisesti tämä kahden suuresti rakastetun lapsen muistolle pystytetty ikkuna kosketti tunteitani.

Studley Castle Hotel sijaitsee Studleyn viehättävässä kylässä, Warwickshiren maakunnassa. Sitä ympäröi tyypilliset englantilaiset maalaismaisemat, eli pehmeästi kumpuilevilla vihreillä niityillä lampaita, lampaita ja lampaita.

Linnan pihalta avautui uskomattoman kaunis maisema alas laaksoon. Kyllä tässä kelpaa istuskella aamutuimaan Earl Greynsä kera.

Maalaistalo Studleyn kylässä. Harmi etten saanut kuvia goottitunnelmaa aamu-usvassa huokuneista, pystyyn kuolleista tammista, joiden käyrillä oksilla istuneet korppiparvet olivat kuin suoraan Hitchcockin elokuvasta.

Englannissa - Oxford

2011-09-12T11:42:00.000+03:00

Englannin kuvia kertyi kuudelta päivältä peräti 895, ja näistä 225 otin ensimmäisenä päivänä. Mietin kuinka paljon niitä olisi ollut, jos laturi olisi ollut mukana, eikä olisi tarvinnut säännöstellä kameran käyttöä akun loppumisen pelossa.

Day One

Vaikken Charlie Luxtonia tavannutkaan, Englanti oli ihana. Kun kone laskeutui ja kävelin ulos lentokenttärakennuksesta tajuten olevani vihdoinkin Lontoossa, vierivät kyyneleet silmistäni. Matkani ensimmäisen päivän reitti kulki Lontoosta Steventonin (Jane Austenin syntymäkylä) kylän kautta Oxfordiin (Siellä opiskelivat ja/tai asuivat muun muassa C.S. Lewis, J.R.R. Tolkien, Kenneth Grahame, Oscar Wilde, Lewis Carol, Iris Murdoch ja T.S. Eliot. Siellä myös kuvattiin Harry Potter ja Viisastenkivi -elokuvan kohtauksia.) ja sieltä Juniper Hillin (Candlefordin postineidin eli Lark Rise to Candleford -kirjan kirjoittajan Flora Thompsonin kotikylä) kautta Studleyn kylään. Siellä kylmissäni ja väsyneenä mutta onnellisena majoituin vanhaan linnaan, jossa sain täydellisen mauttoman perinteisen englantilaisen kolmen ruokalajin illallisen ja pääsin kuumaan vaahtokylpyyn. Englannin kylmän koleita öitä peläten säädin huoneeni patterin täysille ja heräsin yöllä märkänä hiestä, huoneen hohkatessa saunalukemia.

Ensimmäinen etappi matkalla Oxfordiin oli Starbucks Café. Join järkyttävän makeaa Chaita ja söin herkullista rahkapullaa. Tästä se kilojen päämäärätietoinen kerääminen alkoi.

Pukumies pyöräilee Oxfordissa.

Tämä poika sahasi pyörän lukkoa auki keskellä kirkasta päivää niin että surina kävi ja kipinät vain sinkoilivat. Kun olin ottanut kuvan, hän huikkasi että kyllä tämä on minun pyöräni, olen vain kadottanut avaimen, mutta englanniksi tietenkin.

Eräs hurmaava Oxfordin yliopiston kirjallisuuden professori yltyi kertomaan tuntikausiksi hauskoja anekdootteja ja faktoja alueella eläneistä legendaarisista kirjailijoista ja taiteilijoista. Hän asui muuten Emma Watsonin (Hermione Granger) ja David Suchetin (Hercule Poirot) naapurissa.

Kävin myös siinä collegessa, jossa Emma aloittaa pian "vaihto-oppilasvuotensa". Sääli ettei hän ollut juuri sinä päivänä paikalla. Näissä alueen rakennuksissa on kuvattu ensimmäisen Harry Potter -elokuvan kohtauksia, jotka sijoittuivat Tylypahkan suureen saliin ja käytäviin. Myös joitakin dekkarisarjoja kuvataan edelleen täällä. Herra professori vitsailikin, että kampuksella kulkiessaan saa varoa joka päivä ettei kompastu kameroiden ja spottilamppujen johtoihin.

Eräässä yliopistoalueella olevassa katedraalissa jäin lukkojen taakse (kuvassa oleva mies sulkee juuri kyseistä ovea) ja lopulta eksyin opiskelijoiden yksityishuoneistojen käytäviin. Mutta pelastuin, and lived to tell the tale.

Tosi mielenkiintoisen näköinen näyttely, johon en harmikseni ehtinyt.

En myöskään vieraillut tässä Harry Potter -roinaa myyvässä ja varsin kutsuvassa puodissa, koska olin unohtanut lompakkoni bussiin.

Erään collegen ilmoitustaulu. Mielenkiintoista.

Kyllä kelpaisi opiskella tällaisissa rakennuksissa. Pihat olivat erityisen viihtyisiä ja idyllisiä.

Tässä William ja Kate haukkaamassa välipalaa lennossa. Valaistus on hieman tumma, joten Williamin sävyt eivät toistuneet autenttisesti.

Tämä pieni englantilainen väripilleri käveli vastaan kadulla. Huomaa t-paidan teksti. Nyt ollaa kuitenkin Oxfordissa.

Kadulla vastaan käveli myös mies ja rämisevä ruohonleikkuri. Tarkempi tarkastelu toki osoittaa, että kyseessä on oikeasti jokin muu laite, mutta se oli niin paljon hauskempaa kun luulin sen olevan ruohonleikkuri, joten annetaan olla.

Päätän Oxford-raporttini tähän, laitan riisi-ohrapuuron uuniin ja jatkan Juniper Hillin ja Studleyn parissa myöhemmin.

Löysin kadonneen laturin

2011-09-09T23:00:00.001+03:00

Niinhän siinä taas kävi, että kun oikein antoi itselleen luvan löysäillä, niin ei sitä kauaa sitten jaksanutkaan. Latauduin. Olen ollut nyt pari päivää tosi iloinen, kun olen noussut aamulla sängystä, syönyt, ulkoillut ja tehnyt työnkaltaisia toimia suhteellisen hyvässä raamissa. Nämä ovat minulle niitä elämän vaikeita asioita. Lykkääntyy. Meinaa unohtua. Jää välistä. Useimmille ne ovat varmaan itsestäänselvyyksiä, mutta minulle aiheuttaa aina kovasti pinnistelyä toistaa samoja asioita suurin piirtein samoihin vuorokaudenaikoihin useampana päivänä peräkkäin. Ja jotta tämä olisi ongelma, olen tietysti hyvin velvollisuudentuntoinen, pikkutarkka sekä täsmällinen.

Löysin muuten sen kadonneen kameran laturin tänään, juuri kun uusi oli tullut postilaatikkoon. (Tässä taustalla on varmaan se sama lainalaisuus, kun pitkään lasta yrittänyt pari tulee raskaaksi saatuaan sijais- tai adoptiolapsen.) Ja illaksi oli tyrkyllä ensimmäinen työkeikka neljään kuukauteen (sosiaalialan sijaistamisjuttuja, ei liity pieneen ja hitaaseen yritystoimintaani), mutta en ottanut sitä vastaan, koska halusin olla lasten kanssa kotona. Ja heti tämän jälkeen kumpikin katosi omille teilleen. Isompi koko loppuillaksi ja pienempi yöksi serkun kanssa mummolaan. Hemmottelin sitten itseäni käymällä väentungoksessa isossa ja vieraassa marketissa ruokaostoksilla. Kotona piirsin unelmatalon pohjapiirrustuksen (yksi tuhansista versioista) ja sekoitin iltapalarahkaan hippusen kanelia, ripauksen vaniljasokeria ja rojauksen jauhettua kardemummaan. Ja oli muuten pahaa. Don't try this at home.

P.S. Matkakuvia ja pari sanaa reissusta seuraavassa numerossa.

*

I've been feeling much better, more brisk and alive, for a past few days. Today I was inventive in a kitchen and mixed some vanilla sugar, cinnamon and cardamom to my evening snack quark. It may sound good, but it isn't, believe me. Can't recommend anyone to try it. I'll post some pictures and tales of my trip to England next blog. Till then, love you, bye!

Tyhjyyden täytteeksi

2011-09-07T23:24:00.005+03:00

Hukkasin juuri ennen matkalle lähtöä kamerani laturin. Sain tiukalla säännöstelyllä akun kestämään koko viikon, mutta kotona alkaessani ladata kuvia koneelle, akku sanoi piu ja oli potslojo. Koska vihaan asioiden etsimistä, tilasin netistä uuden laturin, ja sen saapumista odotellessa kirjoitan jostain ihan muusta kuin matkastani.

Kuten vaikka siitä, miltä tuntuu olla takaisin täällä. Omituinen synkeä tyhjyys on hallinnut tunnetilaani paluustani lähtien. Olen yrittänyt lääkitä sitä katsomalla netistä putkeen 21 jaksoa Vampyyripäiväkirjoja ja syömällä kilokaupalla tuliaisiksi tuomiani Clotted Cream -kermatoffeita. Mutta näin jälkeenpäin ajatellen, se ei ole ollut ollenkaan järkevää. Nyt harmittaa sekä se, että olen lihonut lähes viisi kiloa parissa viikossa, kuin myös se, että ei ole enää mitään yllätysmomenttia sunnuntai-iltojen suhteen, kun tuo Vampyyripäiväkirjojen korni, joskin viihdyttävä juonikuvio tuli näin nähtyä etukäteen. Pah.

*

After I returned from England, I've been feeling gloomy and hollow. As a cure I watched 21 episodes of Vampire Diaries and ate huge amounts of Clotted Cream Fudge. Not quite wise. But am I ever?

Englanti vuonna 1984

2011-08-27T21:11:00.004+03:00

Hello, Hello! Tässä juuri ennen matkaa fiilistelen englannin kuvillani vuodelta 1984. Koulut olivat jo alkaneet, mutta minä-tyttö se pääsin kokeilemaan siipiäni laivamatkalle Englantiin. Mukana olivat kaikki kymmenet smurffi-figuurini, heidän kärpässienitalonsa, sekä nämä puna-mustat, englantilaisia postilaatikkoja imitoivat vaatteeni. Huom! Myös sukkani olivat punaiset ja kenkinä mustat kiinantossut - harmi etteivät ne näy kuvissa.

Matka-aluksena oli jättiläismäinen peräporttialus Orion. Viihdytin itseäni tällä kaksi viikkoa kestäneellä laiva-ajelulla pyydystämällä pieniä, laivan kannella pörränneitä kukkakärpäsiä, sekä tuijottamalla tuntikausia keulan halkomaa merta. En muista olleeni pitkästynyt, mutta eräänä myrskyisenä päivänä olin todella merisairas ja lentelin pitkin seiniä. Ja nyt jälkeenpäin olen vasta tajunnut, miten hieno juttu olikaan nähdä aavalla ulapalla leikkiviä delfiinejä!

Vihdoin, saavuttuamme kaikkien vaiheiden jälkeen Englantiin, ostin jäätelökioskista jäätelötötterön vaikuttavan englanninkielentaitoni avustuksella (= "Ice-Cream, please."), se oli hieno tunne. Myös Fish and Chipsien syöminen sanomalehtikääreestä hautausmaan muurilla istuen oli ikimuistoista. Ja oli muuten hyvää!

Kävin yhteensä kahdessa pienessä satamakaupungissa ja viivyin Iso-Britannian maaperällä peräti muutaman tunnin. Liekö tästä, vai jostakin erityisen onnellisesta edellisestä elämästä jäänyt tämä lähtemätön kaipuu tuonne kuivan huumorin ja kylmän munuaispiirakan kehtoon. Ja vihdoinkin, haaveiltuani siitä vuosia, pääsen takaisin tuonne unelmieni saarivaltioon. Jos löydän sieltä talon (ja Charlie Luxtonin), niin saatan jäädä sinne ikiajoiksi!

Kaukorakkaus - Totally smitten

2011-08-26T20:04:00.005+03:00

Perjantai-ilta ei ole enää entisensä Huippukoti haussa (I Own Britain's Best Home) -ohjelman päätyttyä viikko sitten. Suoraan sanottuna: miten tästä selvitään?! Kysymys ei itseasiassa edes ole siitä ohjelmasta, vaikka siinä kaikki hyvät ainekset onkin; rakastan Englantia, (vanhoja) taloja, kartanoita, linnoja ja sisustamista. Vaan taisin rakastua siihen eko-arkkitehti Charlieen.

Lapsille tämä tietysti on helpotus. Ei enää sitä paheksuvaa tuhahtelua ja silmien pyörittelyä totaalisen hurmaantuneen äidin huokaillessa television äärellä (kuola valuen) aina perjantai-iltaisin kello kahdeksasta yhdeksään. Viimeinen niitti taisi tulla tuon viimeisen jakson aikana, kun typerä hymy kasvoillani sanoin lapsille, että olen ajatellut mennä tuon Luxtonin Charlien kanssa naimisiin (vaikka se on jo, joo, joo, älkää nyt pilatko tätä hyvää suunnitelmaa). Edes poikani painokkaalla teiniaksentilla tullut "Äiti, pliiiis, lopeta toi", ei hälventänyt vaaleanpunaista usvaa minun ja televisioruudun väliltä.

Yleensä neulon televisiota katsellessa, mutta en koskaan tämän ohjelman aikana. Tarvitsin sataprosenttisen tarkkaavaisuuden Charlie Luxtonin jokaisen sanan, ilmeen ja eleen seuraamiseen. Mutta nyt se on ohi. Ja jotenkin tämä perjantai tuntuu nyt ihan tyhjältä ja ankealta.

Joten, Charlie Luxton, sinä talo-, rakennus- ja sisustusohjelmien kruunaamaton kuningas ja (ei niin) salaisten päiväunieni kohde, jos satut lukemaan tätä, niin voitaisiinko treffata ensi viikolla jossakin Lontoo - Dartmoor välimaastossa, koska sattumalta liikuskelen juuri silloin siellä päin. Tai jos joku Charlien good ol' buddy lukee tämän, niin välitäthän ystävällisesti viestin. Olis kiva.

I'm in love with Charlie Luxton. If available, meet me somewhere between London and Dartmoor, since I'm going to be there next week. Love you! See you! Bye!

Retkelle menneisyyteen (Anorak-makuupussissa)

2011-08-24T00:00:00.003+03:00

Pitikin sattua, että lueskelin eräästä ihanasta blogista erään ihanan pariskunnan ihanaa kertomusta ihanasta telttaretkestä. Kunnon menneen maailman tyyliin heidän retkeilyvarusteisiinsa ei kuulunut mitään muovista, keinokuituista tai kertakäyttöistä. Ah ja voih, miten kaunista ja ekologista ja epäkäytännöllistä, mutta vanhanaikaisuudessaan esteettistä sielua hellivää sekä taatusti miellyttävää.

Kiva löytää asioita, joita huomaa haluavansa. Ja minä haluan retkelle menneisyyteen. Niitylle jossa on fasaaneja ja aamu-usvassa kipristeleviä metsäkukkia.

Ja sitten haluaisin tällaisen makuupussin. Pehmoisaa puuvillaa, peurakuvioinen minulle, ja punaisia jäniksiä sille jollekin, kuvitteelliselle ihanalle retkiystävälle.

Anorak -makuupussit

Kirjaton kesä ja kadonneet blogisuosikit

2011-08-23T13:37:00.008+03:00

En lukenut tänä kesänä yhtään kirjaa. Ainakaan loppuun saakka, muutamaa tavailin hetken aikaa, mutta mikään ei napannut mukaansa. Oma dekkarinikaan ei ole edennyt alkuskenaariota pidemmälle. Koen olevani tahdoton, löysä ja aikaansaamaton vätys. Ja vaihdan puheenaihetta.

Siirsin eilen blogini sivupalkin oikealta vasemmalle, ja samalla kaikki blogisuosikkini katosivat. Nyt olen yrittänyt lisäillä niitä sinne takaisin. Toivottavasti mikään, minkä pitäisi olla siellä, ei jäänyt pois. Pidän muuten ihan kauheasti kaikista noista blogeista, joita suosikkilistallani on. Vaikka en kovin aktiivisesti jaksa kommentoida (se on teknisestikin haasteellista, kun yleensä olen kirjautuneena Bloggeriin eri tunnuksilla, ja tunnusten vaihtaminen takkuaa välillä kohtuuttoman paljon, niin että siinä kommentointi-intokin laantuu), niin käyn niissä melkein joka päivä ja luen jokaisen uuden päivityksen. Joissakin vierailen useammin, tunnelmoin, hymistelen ja nautin ilmapiiristä. Ihan salaa.

Pojan kesän merkkipaalut

2011-08-22T20:07:00.003+03:00

Tänä kesänä poikani alkoi (vihdoinkin) lukea muitakin kirjoja kuin Harry Pottereita. Tunsin suurta lämpöä sydämessäni todistaessani hänen raahaavan tiiliskiven paksuisia kirjoja minne ikinä kuljimmekin, sekä nähdessäni hänen lukevan kesäyön hämyssä pikkutunneille asti, koska kirja oli niin mielenkiintoinen, ettei sitä raaskinut jättää kesken.

Kesän huomattaviin tapahtumiin voidaan myös lukea se, että poika pääsi ripille - ja minä joka tunnetusti vihaan, inhoan ja pelkään kaikenlaisia sosiaalisia tapahtumia, kuten sukujuhlia, järjestin hienot rippijuhlat ja jopa viihdyin siellä aivan mainiosti. Merkkipaalu kai sekin, että poika ryhtyi kasvissyöjäksi. Olen hämmästellyt hänen päätöksensä lujuutta ylpeyttä tuntien. Tänään vähän säälittikin, kun nälkäinen poika iski mikroon lempiruokansa Kitchen Joy Tikka Masalan, ja mikron piipattua pojalla sytytti. Hieman happaman näköisenä hän heittäytyi sohvalle ja sanoi unohtaneensa ettei syö kanaa. No, minulle maistui. Poika söi ison annoksen keittämääni ruis-karpalopuuroa.

Blogilevottomuus

2011-08-22T01:57:00.002+03:00

Neljä kuukauttahan tässä jo vierähtikin rauhallisesti teekutsujen parissa. Ja sitten iski se vanha tuttu levottomuus. Ehkä on hyvä toteuttaa sitä blogien kautta, ettei tarvitse omaa elämää myllätä kahdesti vuodessa.

Valvoin siis eilen koko yön, aamu seitsemään asti, tässä koneella blogien parissa. Muokkasin, karsin, uudistin ja puhdistin, liimasin ja leikkasin. Eräs ystäväni sanoi kesän alussa, kun vinkkasin että tervetuloa tänne lueskelemaan, että toiset vaihtavat koko ajan asuntoa, työtä tai kumppania, mutta minä kuulemma hyppään koko ajan blogista toiseen, ettei perässä pysy. No höh. Omasta mielestäni kaiken takana on kuitenkin suurenmoinen logiikka.

Olen nyt sitten avannut uudestaan keväällä sulkemani blogin, enkä enää tiedä kirjoitanko sinne vai tänne vai molempiin ja jos niin mitä ja miksi. Suljin sen aikoinaan siksi, että koin etten pystynyt kirjoittamaan sinne (omalla nimelläni) mitä halusin sillä tavalla kuin halusin, ja nyt tavallaan vesitän koko jutun kirjoittamalla siitä täällä. Ingenious, Watson, truly ingenious.

Pitäisi varmaan nukkua vähän enemmän...

Jäänsärkijä

2011-08-18T14:11:00.001+03:00

Nappasin Tuulen naapurina -blogista haasteen ihan omin luvin, kun tuntui että tarvitsin jotain murtamaan tämän jään, mikä oli päässyt kasvamaan kaikesta helteestä huolimatta, kun en ole pitkään aikaan mitään tänne kirjoitellut.

Suosikkiväri: vihreän ja sinisen syvät sävyt
Suosikkieläin: kissa, kauris, kultapanda, kummituseläin, merihevonen, meduusa
Suosikkinumero: 13
Suosikki alkoholiton juoma: yrttitee
Facebook vai Twitter? facebook
Intohimosi: musiikki, tarinat, symbolit ja ihmispsyyke
Saada vai antaa lahja? antaa
Suosikkikuvio: spiraali
Suosikkiviikonpäivä: sunnuntai
Suosikkikukka: pioni, vanamo, liljat

Kiva kesä

2011-08-15T15:01:00.002+03:00

Oli kiva kesä. Tapasin ihmisiä, uusia ja vanhoja tuttuja, retkeilin ja matkustelin, koin sykähdyttäviä elämyksiä ja näin kauniita asioita. Laitoin ruokaa, kävin ekokampaajalla, istutin kukkia, uin kolme kertaa järvessä, luin vessapaperista rakkausrunoja, sain silmälasit, nukuin pitkään, kävin elokuvissa, itkin, levoin korvapuusteja, pelasin sulkapalloa, sain sakon, kävelin, valokuvasin, riitelin, vaikutuin, myöhästyin laivasta, kirjoitin runon, rukoilin, hioin hiomakoneella ja metsästin kuuta.

Ja niin leppoisalla tahdilla, että tuntuu ettei tapahtunut yhtään mitään.

Tässäkö se nyt oli?

Kello käy

2011-07-22T13:20:00.001+03:00

Kuvan on ottanut joskus 60-luvulla isäni, joka kuoli ollessaan vain 30-vuotias.

Olen tullut äkisti hyvin tietoiseksi ajasta. Jossain mieleni sopukoissa Valkoinen Kani tuijottaa taskukelloaan järkyttyneenä ja ajattelee huutomerkkejä. Olen tullut äkisti tietoiseksi siitä, että olen unelmoinut, suunnitellut ja haaveillut vuosikausia - ja voi, puhunut, puhunut ja puhunut siitä mitä haluan.

Kaikkivoipainen kuvitelmani siitä, että minulla on loputtomasti aikaa, on saanut minut lykkäämään asioihin ryhtymistä. En saa tehtyä, kun voihan sen tehdä huomennakin. Tai ensi vuonna. Tai kymmenen vuoden päästä.

Tietoisuus kuolevaisuudesta herättää elämisen vimman. Tajuan, että ensi vuonna en ehkä enää pysty siihen, mitä olen kaksikymmentä vuotta haikaillut ja siirtänyt eteenpäin. Ympärillä ihmisiä on kuollut, kuolee ja on kuolemaisillaan. Tekisi mieli antaa itselle pitkin korvia, kun kehtaan tuhlata tätä, mikä kuitenkin jossain vaiheessa aina loppuu kesken. Ihan yllättäenkin.

Mummo

2011-07-17T13:13:00.004+03:00

Lämmin kiitos kaikille edellistä hautajaistekstiäni kommentoineille ja osaa ottaneille. Vanhan ihmisen kuolema on yleensä kaunis, odotettukin siirtymä sinne jonnekin tai ei minnekään. Riippuu keneltä kysyy.

Mummo odotteli "Noutajaa" jo muutaman vuoden. Puki pyhämekon päälle ja parhaat kengät jalkaan. Asettui sängylle selälleen, kädet vatsan päälle ristiin. Makasi siinä muutaman päivän, kunnes huolestuneet omaiset saivat hänen takaisin kiinni elämään. Mummo taisi monet sanonnat ja kaskut, yksi niistä oli tämä: "Päivä päivää kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin."

Mummollani oli vinkeä, sarkastinen huumorintaju. Hän inhosi ruuanlaittoa ja omaa etunimeään, mutta rakasti käsitöitä, matkustelua, kissoja ja kukkia. Mummon neulomat villasukat olivat legenda jo hänen eläessään. Molemmat lapseni saivat hänen taidokkaasti neulomansa villapuvut kaikkine asusteineen. Mummo oli työteliäs ja ahkera, mutta muisteli kiukuissaan miten ei lapsena saanut koskaan nukkua tarpeeksi pitkään. Elämänuransa hän teki - lastenlasten suureksi iloksi - suklaatehtaalla. Mummola oli täynnä erilaisia salaisia suklaa- ja karamellikätköjä. Monet niistä löytyivät tosin vasta hyvän matkaa sen jälkeen, kun herkut olivat nähneet parhaat päivänsä.

Mummon suurin intohimo olivat kukat ja kasvit. Erityisesti eksoottiset kasvit kiinnostivat häntä kovasti. Ruokakaupasta mukaan tarttui aina uusia jännittäviä hedelmiä, ja pian oli siemen mullassa ja mummo suurennuslasi kourassa sen ympärillä. Myös mummon ulkomaanmatkojen jälkeen pienestä keinonahkaisesta käsilaukusta (jonka lukko sanoi "nips") löytyi siemeniä ja pistokkaita. Hänen kotinsa ja pihansa olivat kukkia tulvillaan vielä viimeisiin vuosiin saakka. Sitten tuli nopea liukuminen pois tästä todellisuudesta lapsuuden kotikulmille ja onnellisiin muistoihin.

Ja sitten tuli se Noutaja.

Hautajaiset

2011-07-11T22:44:00.002+03:00

Lauantaina haudattiin mummo. Tein pitkän matkan sekä maantieteellisesti että ajallisesti. Sukelsin muistoihin, vanhoihin valokuviin ja tarinoihin, niin kuin syvään järveen hikisten hautajaismenojen jälkeen. Heitin mustan mekon laiturille ja pulahdin tummaan veteen välittämättä muiden katseista. Pehmeä, lämmin, virkistävä, vilpoinen ja raikas vesi oli kuin taivas. Ajattelin että mummolla on nyt kaikki hyvin.

Kuu paistaa yli vihreän maan
- sydänkesän himmeä hedelmä.
Vedessä häilyy sen hohde
kuin kynttilänliekki kylmässä huoneessa.

Ja uninen multa tuoksuu - -
Tietämättäni valuu minuun omituista rauhaa kuusta.

Se on niin tuhannesti nähnyt maan peittyvän kukkiin ja kuihtuvan,
ettei mikään sitä liikuta.
Ja se onkin hiljaisempi kuin mikään muu.

(Nocturne - Katri Vala)

Huomaan aivojen lyövän tyhjää

2011-07-08T17:53:00.002+03:00

Meillä kävi tänään siivooja. Ihan ensimmäistä kertaa. Jännitti kovasti (yllätys, yllätys - minähän jännitän sujuvasti jopa blogikommentteihin vastaamista, puhumattakaan ihmisten kohtaamisesta kasvotusten) ja liikutuin kyyneliin kun kerroin, että lapset ovat etupäässä hoitaneet kotihommia kun itse olen ollut heikommassa kunnossa. Sitä tapahtuu kyllä joka päivä, liikuttumista nimittäin. Ja sen lisäksi olen ollut omituisen puhetulvan vallassa. Ehkä se johtuu siitä, että alan avautua. Tai siitä, etten ole päivittänyt blogia pitkään aikaan. Heh.

Olen panostanut viime aikoina siihen, että olen tavannut ihmisiä ihan oikeasti ja tehnyt kaikenlaista konkreettista. Vastakohtana virtuaaliselle tekemiselle ja sosiaalisuudelle, josta kyllä pidän myös, mutta joka helposti ottaa vallan ja alkaa dominoida elämääni ja kuihduttaa sitä "oikeaa" aktiivisuutta.

Huomaan myös sen, että väsyn helposti siihen, kun elämässä on vain yhdentyyppistä tekemistä. Työni ja lähes kaikki harrastukseni ovat kytköksissä tietokoneeseen. Tänäänkin olen kirjoittanut työjuttua aivot ylikierroksilla ja silmät sikkurassa aamusta asti, ja kun sitten sain työn valmiiksi ja ajattelin kommentoida blogeja ja saamiani (kivoja!) kommentteja, niin huomaan aivojen lyövän tyhjää ja kaikkien sopivien sanamuotojen ja lauseiden lähteneen biitsille välimerkkien ja kielikuvien kanssa. Ja sitten ajattelen että olisinpa minäkin siellä...

Päivitän, siis olen?

2011-07-02T23:43:00.002+03:00

Onpahan ollut hikisen nihkeä päivä. Nyt vasta, kun keskiyö alkaa lähestyä, tekisi mieli lähteä ulos kävelylle. Yritimme leikkiä lasten kanssa siivouspäivää, mutta seurauksena oli kiukuttelua ja hampaitten kiristelyä. Iltaa kohti tunnelma parani, kun asetuimme perinteiseen tapaan seuraamaan yhteistä suosikkiohjelmaamme Merliniä televisiosta. Tein ison kulhollisen ihanasti viilentävää ja tosi herkullista (ja terveellistä!) jäätelöä. Mainoskatkolla huomasin, että elämästäni on näköjään tehty tv-sarja, joka alkaa näkyä Subilla maanantai-iltaisin 29. elokuuta lähtien. Kyseessä on ohjelma nimeltä Taran monta elämää. No, eipä niitä niin montaa näyttänyt ainakaan mainospätkän mukaan olevan, mutta totuus onkin aina tarua ihmeellisempää.

Lasten vetäydyttyä saunalukemissa oleviin huoneisiinsa nukkumaan, katsoin Madonnan ohjaaman elokuvan Filth and Wisdom. Pidin paikoitellen elokuvan tunnelmasta. Ja Gogol Bordellon musiikista. Oli pakko tanssia hetki lopputekstien aikana hämärässä olohuoneessa, visusti sillä kapealla suikaleella, mistä ei näy ulos yhdestäkään ikkunasta. Sitten hain leppeässä tuulessa pikavauhtia kuivuneet lakanat sisälle ja ihmettelin nuorallakäveleviä muurahaisia. Siellä ne kipittelivät jonossa pitkin lakanan peittämää pyykkinarua. Päässä soi yhä Gogol Bordellon sirkusmusiikki, ja tilanne oli hieman koominen ja kovasti viihdyttävä.

Olen yrittänyt pysyä poissa koneelta. Tästä päivästä piti tulla 24h vieroitus, mutta huomasin juuri, että pojan rippileirilasku on maksamatta. Kymmenen päivää myöhässä. Ja täällä sitä sitten taas ollaan.

Mietin eilen olemassa oloa ja nettisosiaalisuutta. Taas kerran. Että olenko olemassa, jos en ole netissä. Olenko olemassa kenellekään jos en bloggaa tai päivitä Facebook-statustani? Eli ei enää niin, että "ajattelen, siis olen" vaan "päivitän statustani/blogiani, siis olen". Mutta ehkä se tärkein kysymys kuuluukin: Olenko olemassa itselleni, jos en jätä jälkeäni näkyville nettiin? Vai olisiko se oleellisin kuitenkin: Olenko oikeasti enää olemassa omassa elämässäni, jos kadotan itseni ja hukkaan aikani tänne virtuaalimaailman uumeniin?

Meijerielämän Lumikko kirjoitti aiheeseen liittyen ihan huippuhyvän ja koskettavan kirjoituksen (jonka otsikostakin pidin ihan kauheasti!) Olen verkon silmässä kala. Kirjoitin alkuvuodesta itsekin samasta asiasta aiempaan blogiini, mutta tuntui etten osannut sanoa sitä mitä halusin niin kuin olin tarkoittanut, ja suljin sitten koko blogin. Ehkä julkaisen sen tekstin joskus uudestaan täällä, tai sitten keksin uusia lauseita vanhasta asiasta, sillä hulluilla teekutsuillani saan sanoa niin kuin en tarkoita ja tarkoittaa niin kuin en sano. Ja koska aiheena nettiriippuvuus on niin tärkeä, niin vaikka kirjoittaisin sen vierestä, sekin on vielä melko tärkeää.

kuva täältä

Keskikesän taikaa

2011-06-24T13:20:00.005+03:00

Aamu-usva järven yllä, aurinko ei väsy koko yönä.

Rantaheinikko kimmeltää tuhansista timanteista raskain korsin.

Kuljen kasteen läpi laiturille. Hameen helma tarttuu pohkeisiin.

Kuikka heittää kutsun vastarannalta, ja minä vastaan, minä vastaan.

Raukeat laineet, veneen narina.

Airot uppoavat utuun,
hämmentävät veden pintaa,

niin kuin äänetön lupaus.

Keskikesän taikaa ja kesäyön unia kaikille!

Kuoleman kolme kosketusta

2011-06-22T13:45:00.002+03:00

Kun elämä arpoo yhteensattumia isolla kauhalla, kaikki tuntuu äärettömän epätodelliselta. Epätodellisemmalta kuin viimeöinen uni, jossa olin sukellusveneessä, jossa oli sinetöity huone, jonka seinillä oli kuvia Sweeney Toddista, Fleet Streetin sarjamurhaajaparturista.

Synkronisiteetti tanssitti eilen, kesäpäivänseisauksen aikaan, eteeni joukon asioita, kohtaamisia ja tapahtumia, joiden kaikkien yhteinen nimittävä tekijä oli kuolema.

Kuvittelen ettei minulla ole rutiineita tai pinttyneitä tapoja, mutta vadelma- ja piparminttutee pitää juoda valkoisista kupeista, ja kamomilla-, appelsiini- ja rooibostee juodaan sinisistä. Paitsi joskus rooibostee on parempi juoda valkoisista, sillä olen antanut vihreät ankkateekupit ystävälleni. Toisinaan kaipaan niitä. Pidän ankoista.

Join siis eilen aamulla piparminttuteetä valkoisesta kupista ja lähdin poikkeuksellisesti aikaisin liikkeelle. Tein töitä, kävin lääkärissä, kävin kotona, nukuin, tein töitä, kävin sairaalassa tiputuksessa, palasin kotiin, tein töitä ja lohdutin vuorotellen, aina pikkutunneille saakka, surevaa tyttöä, surevaa naista, surevaa miestä ja surevaa lähiomaista. He kaikki itkivät eri ihmisiä, eri asioita, ja silti kaikki toistui aavemaisella tavalla samanlaisena kuin mestariohjaajan elokuvassa.

Suunniteltu kuolema - odotettu, kuihtuva kuolema - äkillinen, yllättävä kuolema.

Kuolema saa asiat uusiin mittasuhteisiin. Se venyttää aikaa, purkaa sidoksia ja liittää uudelleen yhteen jo etääntyneitä. Ja vaikka kuolema on meille kaikille yhteinen, jokaista koskettava, tasa-arvoinen ja ketään syrjimätön tosiasia, se tökkää sormensa tähän kulissiin, tähän kelmumaiseen todellisuudeksi nimittämäämme kuoreen, ja saa sen kaiken tuntumaan niin kovin epätodelliselta.

Utopia kodista

2011-06-19T16:42:00.003+03:00

En osaa oikein asettua. En tiedä johtuuko se siitä, että en ole löytänyt vielä sitä oikeaa omaa kotia, vai onko se jokin sisäänrakennettu ominaisuus; levottomuus, liiallinen idealismi, utopia kodista, joka saa etsimään koskaan löytämättä.

Haen taas, tai yhä, meille uutta kotia. Keikun eri vaihtoehtojen välillä. Viisikymmentäluvun kerrostaloasunto Helsingistä vai vanha hirsimökki maaseudulta? Villeimmissä kuvitelmissani vaihtoehdot liikkuvat akselilla kivitorppa Darthmooren nummilta - maatalo Etelä-Ranskasta. Harmitonta unelmointia ehkä, kunhan se ei aiheuttaisi tätä jatkuvaa tyytymättömyyttä olemassa olevaan. Tylsää kierrellä puutarhaliikkeitä ja tajuta vähän ennen kassalle menoa, ettei raaski sittenkään ostaa puistosyreeniä tai pensasmustikan taimea, koska "ei me täällä kuitenkaan enää kauan asuta, ihan hukkaanhan ne menisivät".

Istutin kuitenkin tänään vesisateessa valkoisia ruusupensaita ja kesäkukkia, sillä mitenkäs se menikään se yksi viisaus? Taisi olla Martti Luther joka sen sanoi:

Vaikka tietäisin maailmanlopun tulevan huomenna,
tänään istutan omenapuun.

Energiansäästäjä

2011-06-17T21:09:00.005+03:00

"Iloitaan tapauksesta niin suuresti, että keitetään tee. Juotaessa teetä
havahdutaan ja kauhistutaan. Jälleen on kulutettu energiaa. "
- M.A. Numminen / Energiansäästäjä

Olin juuri tunnin sauvakävelyllä lähes kahden kuukauden liikkumattomuuden jälkeen. Pysyin pystyssä ja pääsin eteenpäin. Tästä se lähtee taas, tuli hyvä mieli. Mietiskelin kävellessä kaikenlaisia asioita, ja erityisesti sitä miten "pientä elämää" olen koko elämäni elänyt. Rauhallinen tahti, kiireetön meininki, vaatimaton talous, pienet kuviot ja halvat huvit, siinä elämäni raamit.

Kun joitakin vuosia sitten löysin "leppoisuusatteen" ja Tom Hodgkinsonin kirjat Joutilaisuuden ylistys ja Vapauden ylistys, tuntui kuin olisin tullut kotiin. Vihdoinkin se, millainen olin aina ollut - ja mistä olin lapsuudestani lähtien saanut moitteita - olikin jotain hyväksyttävää ja jopa tavoittelemisen arvoista. Ainakin yhden englantilaisen toimittajan mielestä. Kohtuullistaminen ja leppoistaminen eivät siis ole koskaan olleet minulle tietoisia valintoja, vaan luonne. Päinvastoin kuin niin monet, en ole koskaan sinne oravanpyörään joutunutkaan, mistä niin monet uupuneina ja kyllästyneinä hyppäävät pois tehden tietoisen elämänmuutoksen kohti vähempää kulutusta ja parempaa elämänlaatua.

Olkoonkin tämä "vähemmän on enemmän" -elämäntapa nykyään kuinka hyväksytty juttu tahansa, en voi olla edelleen tuntematta tiettyä huonommuutta. Ja onhan tätä downshiftingia a.k.a löysäilyä kritisoitukin (hyviä blogikirjoituksia aiheesta esim. täällä, täällä ja täällä). Kritiikki osuu kohteeseen oikein tehokkaasti, jos pohjalla on syvään juurtunut käsitys siitä, että oikeasti kyseessä onkin vain laiskuus ja saamattomuus. Olenko edes "oikea" downshiftaaja, jos minulla ei ole kokemusta ajankäytön ja voimavarojen maksimaalisesta hyödyntämisestä, tehokkuusajattelusta, ruuhkavuosista ja kulutusrumbasta?

Huomaan kysymyksen olevan täysin epäolennainen, ja runsaasti aikaa sekä energiaa kulutetun sen pohtimiseen. Säästäkseni yllämainittuja annan puheenvuoron M. A. Nummiselle, jonka novelli Energiansäästäjä kiteyttääkin mainiosti tässä kirjoituksessa käsittelemäni elämäntavan ydinajatuksen.

Maataan hiljaa vuoteessa. Yritetään olla kääntyilemättä. Jos käännettäisiin kylkeä, kuluisi energiaa ja se olisi vastoin jaloja pyrkimyksiä. Halutaan tulla toimeen yhdellä aterialla, joka saadaan työpaikasta. Työstä tultua asetutaan vuoteeseen siten, ettei tarvitse kääntyillä. Vapaa-ajat vietetään sängyssä liikahtamatta. Säästetään, kuluu hyvin vähän energiaa.

Vastustamattomat valkosuklaakeksit

2011-06-16T14:24:00.003+03:00

Tämä on yksi kaikkein ihanimmista cookie-resepteistäni. Erityisherkku erityistilanteisiin. Pure love!

Valkosuklaa-macadamiakeksit

250 g voita
2,5 dl fariinisokeria
2 tl vanilliinisokeria
1 (luomu!) kananmuna

1 tl suolaa
2 tl leivinjauhetta
5 dl vehnäjauhoja
300 g valkosuklaata
150 g macadamiapähkinöitä

Vatkaa pehmeä voi ja sokerit kuohkeaksi. Lisää kananmuna joukkoon vatkaten. Sekoita kuivat aineet eri kulhossa ja lisää ne sitten tuohon voi-sokeri-munaseokseen. Rouhi pähkinät ja suklaa melko isoiksi paloiksi ja sekoita ne taikinan joukkoon. Laita taikina hetkeksi jääkaappiin ennen kuin alat pyöritellä siitä palleroita leivinpaperille. Viileää taikinaa on helpompi käsitellä, kun se ei sula heti sormiin.

Asettele noin saksanpähkinän kokoiset taikinapallerot aika väljästi leivinpaperille ja painele ne tasaisen litteiksi. Paista 200c lämmössä noin 10 minuuttia. Ota rohkeasti keksit ulos uunista, vaikka ne näyttäisivät vähän raaoilta, mutta älä koske niihin lämpiminä! Jäähtyneet keksit muuttuvat herkullisen, suussasulavan sitkaiksi keskeltä ja rapeiksi reunoilta, ja isot pehmeät valkosuklaapalat ovat kielellä kuin pieni matka taivaaseen.

*

This White Chocolate Macadamia Cookie recipe is defenitely one of my favourites!

Heavenly White Chocolate-Macadamia Cookies

250 g butter
2,5 dl brown sugar
2 ts vanilla sugar / extract
1 (organic!) egg

1 ts salt
2 ts baking powder
5 dl flour
300 g white chocolate
150 g macadamia nuts

I'm sure you know what to do with there ingredients. No, do not eat them. Whip soft butter, sugars and the egg together. Mix dry ingredients together in some other bowl and then mix these two together. Chop the chocolate and the nuts in quite large bits and mix them to the dough. Make little, walnut sized mounts, flatten them and bake about 10 minutes in 200 celcius. Don't touch while they're still warm or they'll break.When they're ready, they should be deliciously crisp at the edged and mouthwateringly chewy in the middle. And the big, soft white chocolate chunks are indeed heavenly as they melt on your tongue. Pure love! (That's quite funny actually, since pure means to bite in Finnish.)

Ujopiimä

2011-06-15T19:25:00.001+03:00

On pitänyt kirjoittaa siitä Anna Järvisen konsertista. Tuppaa jäämään, sellaiset mitä pitää. Eikä minulla oikeastaan siitä konsertista ole sen enempää, kuin se mitä on jo sanottu: kaunis, ihana Anna ja se kuuma basisti.

Mutta se että menin.

Oli kauhean korkea kynnys lähteä. Meinasin pudota sieltä ennen kuin pääsin kapuamaan yli. En saanut ketään mukaani, ja asiat menivät solmuun monella tavalla. Minä menin solmuun. Tai ehkä olin solmussa jo alunperinkin, mutta huomasin sen vasta ihmisjoukon keskellä.

Yritin keksiä vaikka mitä tekosyitä, että en olisi päässyt lähtemään. Onneksi olin ostanut liput ennakkoon, se sentään piti kiinni suunnitelmassa. Ja se, että uskoin kokevani jotain tärkeää.

Ja koinkin. Musiikki kosketti, avasi ovia joiden en tiennyt olevan suljettuina. Oli merkillistä kokea jotain niin henkilökohtaista, emotionaalisesti latautunutta ja intiimiä kaikkien niiden vieraiden ihmisten puristuksessa, ihan yksin.

Viimeistään tuon konsertin myötä huomasin, että olen ihan kamalan ujo. Ei uskoisi, kun näkee ja kuulee minun esiintyvän sosiaalisissa tilanteissa. Paino sanalla esiintyvän. Vasta kun luin psykoterapeutti Juhani Mattilan kirjaa Ujoudesta, yksinäisyydestä, ymmärsin tätä ilmiötä paremmin. Oli vapauttavaa tajuta, että vaikka on iloinen, sosiaalinen ja verbaalinen eikä pelkää esiintyä, niin silti voi olla ujo.

Eikä ujous itsessään ole ongelma - vaikka siitä voi seurata ongelmia, kuten elämän ja elinpiirin kohtuuton kaventuminen - vaan ujouden pitkällinen piilottaminen ja tästä johtuva sisäisen herkkyyden rikkoutuminen. Mattila kirjoittaa: "Monikerroksisten roolien taakse kätkeytyminen on pääsyy henkiseen yksinäisyyteen, joka pitkän päälle johtaa masennukseen." Hän tarjoaa kirjassaan avuksi yhteyden luomista ujoon persoonaan ja uusille poluille lähtemistä, uusien valintojen tekemistä. Mattilan kirjassa kerrotaan vielä, että suuri osa ujoudesta jää tunnistamatta, koska se ilmenee monilla pelkkinä fyysisinä oireina. Minullekin tämä on tuttu mekanismi. Päänsärkyä, vatsakipuja tai sydämentykytyksiä voi olla vaikea tulkita ujoudeksi.

Kun olin lopulta saanut raahattua itseni (rimpuilevana ja vastahakoisena) paikalle, voin todellakin fyysisesti huonosti ja sain keskittyä pelkästään pysymään pystyssä. Tunsin sellaista epämukavuutta (ahdistusta?) jo jonottaessa sisään, että hieman lakonisesti ajattelin olevani mieluummin suolentähystyksessä kuin siellä, kaikkien niiden ihmisten joukossa. Kaikkien niiden mielenkiintoisten, kauniiden ja iloisten ihmisten joukossa, joita ei tietysti yhtään jännittänyt, ja joille erilaiset sosiaaliset tilanteet ovat ihan arkipäivää.

Esiintymislavan läheisyyteen päästyäni sain huippuhyvän paikan suoraan Anna Järvisen edestä. Olimme katse-etäisyydellä toisistamme, mutta en kehdannut tuijottaa. Olin siis katsomassa valokeilassa esiintyvää taiteilijaa kymmenien ellei satojen ihmisten muodostamassa yleisössä, enkä kehdannut tuijottaa! Kun musiikki alkoi, tunsin vain pakahduttavaa tarvetta itkeä. Liikutun niin pirun helposti, ja sitten sille ei enää mahda mitään. Pelkään ilmeisesti että jos päästän vähänkin irti ohjaksista, en pysty enää lopettamaan. Kyyneleet valuivat pitkin kasvoja ja purin huulta. Olen niin herkkä, joten teeskentelen kiveä. Ihmiset lauloivat ja tanssivat, ja minä olin menossa mukana kuin ladon seinustalle jäätynyt rautakanki.

Jaa että miksen koskaan käy missään?

Olen saanut täksi kesäksi paljon ilahduttavia kutsuja erilaisiin tapahtumiin. Aion mennä. Siedätyshoitoa. Menen ja olen niin paniikissa kuin uskallan ja niin ujo kuin pystyn. Annan palaa, nyt irrotellaan. Ehkäpä syksyn tullen uskallan jo heiluttaa käsiäni musiikin tahdissa, iskeä silmää ihanalle basistille.

A few weeks ago I was in a concert. I loved it. The singer Anna Järvinen was incredible and she had a cute basist. I was terrified. I'm reading a book about shyness and loneliness and it has made me realise how utterly shy I am. No one can tell though, I don't seem like it when I'm interacting with people. Anyway, I truly loved the concert. And the basist.

Paasausta ennustamisesta

2011-06-14T14:34:00.003+03:00

Törmäsin viime viikolla naiseen, joka väen väkisin, epätyydyttävässä elämäntilanteessa haparoidessaan, halusi jonkun kertovan hänelle mitä hänen tulevaisuudessaan tapahtuisi. Ja hän halusi että se henkilö olen minä. Kyseessä oli keski-ikäinen, korkeassa asemassa oleva, akateemisesti koulutettu nainen. En väsy ihmettelemään sitä, miten jotkut voivat päästä elämässään materaalisesti niin pitkälle ja säilyä sisäisesti niin kypsymättöminä ja naïveina sanan kielteisessä merkityksessään. Miksi ihmiset ylipäätään haluavat saada selville tulevaisuutensa?

Suhtaudun ennustamiseen aika kiihkeästi. En pidä siitä. Viihde, kulttuuri ja taide ovat mielestäni antoisa muoto käsitellä asiaa, mutta ilmiönä se, että olisi olemassa jokin ennalta määrätty tulevaisuus, jonka joku ulkopuolinen henkilö voisi meille paljastaa, herättää minussa vastustusta. Enkä kirjoita tätä ennakkoluuloista tai tuntemattoman pelosta käsin, näkökulmani ei nojaa tieteeseen eikä raamattuun. Uskokaa pois että olen ollut asian kanssa tekemisissä enemmän kuin tarpeeksi.

Tarkoitukseni ei ollut äityä paasaamaan. Vaikka se onkin hyvää harjoitusta, yleensä pelkään ilmaista mielipiteitäni. Halusin vain sanoa, että uskon siihen, että elämällä aidosti läsnä tässä hetkessä ja tekemällä mahdollisimman tietoisia valintoja (koskivat ne sitten ravitsemusta, elämäntapaa, ihmissuhteita tai asenteita) luomme tulevaisuuttamme joka hetki. Sekä omaamme, että maailmamme tulevaisuutta.

Eli jos se olit sinä, joka viime viikolla kiukuttelit minulle siitä, että en tiennyt kertoa mitä parisuhdetilanteessasi tulisi tapahtumaan tai mitä sinun pitäisi tehdä jotta saisit ohjailtua tilanteen sellaiseksi kuin itse halusit, (mikä muuten oli mielestäni aivan mahdotonta), niin hellät terveiset. Grow up.

Kirjoitan paikkani maailmaan

2011-06-13T20:03:00.016+03:00

(translation in English below)

Aloin perjantaina kirjoittaa ensimmäistä dekkariani. Mielenkiintoinen valinta sinänsä, sillä en ole mikään dekkarien ystävä. Erityisesti kaikki realistiseen nykymaailmaan sijoittuvat dekkarit edustavat sitä tyylilajia, mitä en jaksa lukea. Sen sijaan vanhat kunnon Agatha Christiet ovat kesäistä herkkua parhaimmillaan. Mutta nyt ei ollut mukavan leppoisaa murhamysteeriota käsillä, joten piti tarttua kynään omin käsin.

Muistan tätini siteeranneen minulle lapsena jotain kirjailijaa, joka oli sitä mieltä, että jos hän haluaa lukea hyvän kirjan, hänen on kirjoitettava se itse. Ikävä kyllä minun tapauksessani asia ei ole ollut näin. Miten harmillista. Todennäköisesti jos minua ei olisi lellitty pienestä pitäen muiden kirjoittamilla erinomaisilla teoksilla, olisin julkaissut jo pitkän liudan omia tarinoitani.

Ystäväni käväisi kylässä muutama päivä sitten ja kertoi katsoneensa televisiosta kirjailija ~~Isabelle Adelesta~~ Isabel Allendesta kertoneen ohjelman. ~~Adele~~ Allende kertoi tunteneensa koko elämänsä ajan tiettyä vierautta ja ulkopuolisuutta elämässä. Hän sanoi kirjoittavansa, jotta hänellä olisi oma paikka maailmassa. Se osui.

Hassu juttu muuten, mutta en ollut koskaan aiemmin edes kuullut tuota nimeä, mutta juuri ystäväni vierailua edeltävänä yönä näin unta, jossa minulle luettiin tosi vaikuttavaa kirjaa. Sain herättyäni sanatarkasti ylös ensimmäiset lauseet, mutta loppu tarinasta liukeni unihiekkojen myötä mielestäni.

Kirja alkoi näin:

Kolme viikkoa sitten Adele hajosi. Hän lakkasi puhumasta. Ajan tutkiminen oli johtanut siihen, että hän tunsi kadottavansa itsensä.

Odotan malttamattomasti jatkoa joka yö. Ja aion ostaa sanelukoneen sängyn vierelle.

// edit. Rakas lukihäiriöinen ystäväni ei sitten ollut ihan muistanut kirjailijan nimeä oikein. Hymyilyttää ja tulee mieleen Tallinnan matkat Tallnik-laivalla ja hieno elokuva Forrester Jump. Googletin ja löysin mystisen Adelen sijaan Henkien talon kirjoittaneen Isabel Allenden. :)

At Friday I started writing a detective story. It's quite odd, since I don't really like to read them. Especially, if the story is somewhat realistic and located in the modern world, I wont read it. Instead I love good old whodunits byt Agatha Christie. They are such a perfect summer reading. And since I didn't have any at hand, I started to write one of my own.

My aunt used to quote some famous writer to me when I was a child. "If I want to read a good book, I'll have to write it myself." Sadly I had so many good books available as a child, so I didn't really have a need to finish any of my own novels.

A friend of mine visited me a few days ago and told about a document she'd seen on tv. It was about an author called Isabelle ~~Adele Isabel~~ Allende. ~~Adele~~ Allende had talked about an isolation and loneliness she'd always felt and that the reason she wrote was to create a place of her own. I totally identified with that.

Quite funny actually, but I didn't know anything about Isabelle Adele, I'd never even heard her name before. But I had a intriguing dream just a night earlier when I met my friend. Someone read me a book in that dream. When I woke up I managed to write down the first sentences, but the rest was lost for good. I'm planning to buy a dictaphone in case I get to hear the rest of it at some other night. This is how the book begun:

Three weeks ago Adele shattered. She ceased speaking. Exploring time had made her feel she was losing herself.

// edit. The reason I'd never heard about that writer was tha fact she doesn't exist. My dear friend had remembered the author's name incorrectly. It's supposed to be Isabel Allende. :)

Kesämökin kaipuu

2011-06-13T14:26:00.006+03:00

Olen potenut kaipuuta maallemuuttoa ja omaa taloa kohtaan siitä lähtien, kun muutimme rivitaloon. Olen kasvanut kerrostalossa, eikä meillä ollut kesämökkiä kun olin pieni. Aikuistuttuani olen ilmeisesti alitajuisesti valinnut kumppanini sen mukaan, kenellä on suvussa idyllisimmät tilukset ja järvenranta saunat, joten joka vuosi olen päässyt nauttimaan kesästä luonnon läheisyydessä perinteisen mökkeilyn merkeissä. Paitsi nyt.

Tämä taitaa olla ensimmäinen kesä elämässäni, kun rentouttavia retkiä maaseudulle ei ole tiedossa. Mitenköhän tästä oikein selvitään?

Raparperihyve

2011-06-12T15:23:00.010+03:00

(English ramblings below)

Tämä on perinteinen, ehdoton kesäherkkuni. Raikasta mutta herkullista. Maistuu lapsuuden kesiltä mummolassa. Tuo mieleen siilien tuhinan talon vierustalla, majassa nukutut yöt ja uimareissun jäljiltä hiekkaiset jalkapohjat.

Raparperihyve

noin 5 raparperin vartta
1 dl sokeria

Kuori ja pilko raparperit kulhoon. Sekoita sokeri raparpereihin ja anna imeytyä noin puoli tuntia.

200 g voita
6-8 dl kaurahiutaleita
2 dl sokeria

Sulata voi kattilassa ja lisää sokeri ja kaurahiutaleita niin paljon, että seos on melko irtonaista, mutta jähmeää. Sekoita huolellisesti että voi imeytyy tasaisesti kaurahiutaleisiin. Paista 200 asteessa noin 30 minuuttia, tai kun pinta on kauniin ruskea.

Tarjoile lämpimänä kylmän vaniljajäätelön tai vaniljakastikkeen kanssa. Hyvää myös kylmänä ja maidon kanssa.

*

This is my favourite, traditional Finnish summerly desert. Very fresh and delicious. It tastes like childhood summers spent at granny's cottage. It reminds me of sniffling hedgehogs, sleeping in a blanket tent (self-made) and sand covered feet after swimming in the sea.

Rhubarb bake (a straight translation is Rhubarb virtue, that's funny, right?)

about 5 rhubarb stalks
1 dl (or cup or what ever) sugar

Peel and chop the rhubarbs to even pieces. Mix the sugar and rhubarb pieces in a bowl and leave it be about 30 minutes. (If you're busy you don't have to wait. It doesn't really matter.)

200 g melted butter
6-8 dl oatmeal / rolled oats
2 dl sugar

Melt the butter in (I'd like to say a cauldron, but most of you don't have one I guess) a kettle and add the oatmeal and sugar. The mixture should be quite sturdy but loose (laughing at my diction?). Make sure the butter is evenly merged with the oatmeal. Bake about 30 minutes in 200 c (sorry, I have no idea about Fahrenheits and such, but I do know something about that fragrance of Christian Dior, that's called Fahrenheit, I used to love it and everyone who smelled like it, but that's a long time ago...).

When warm, serve with vanilla ice-cream or vanilla sauce. Some prefer it cold and with milk. Some eat only the topping...

Sorry about my rambling. I don't know what happens when I write English, I guess some weird part of my brain takes control and makes me crank out bad jokes and associations about what ever is preserved in the dark corners of my subconscious...

Yhden elämän ihmiset

2011-06-12T13:03:00.004+03:00

Olen jostain syystä ollut tosi vähän koneella viime aikoina. Blogit eivät ole jaksaneet kiinnostaa, koska blogger on tehnyt sekä kommentoinnista että kuvien lisäämisestä yhtä tuskaa. (Oh Bugger, Blogger!) Ja sitten huomaan hakevani koko ajan jotain muuta. Haluaisin että minulla olisi selkeä, asiallinen ja omintakeinen tyyli, jota seuraisin johdonmukaisesti, mutta poukkoilen kuin taimen rantavesikössä. Blogi on armoton peili. Muutan tyyliä, otetta ja lähestymistapaa melkein yhtä usein kuin asuntoa. Tai no, vähän useammin.

Nyt olen kuitenkin hurahtanut polaroideihin, ja haluaisin pitää blogia, jossa jaariteltaisiin vähemmän ja oltaisiin asian ytimessä enemmän. Haluaisin kirjoittaa useammin ja lyhyemmin ja pienemmillä paineilla. Ystäväni Facebook-statuksessa luki tänään näin: there's a thin line in between "I should make a status about that" and "I should talk to a therapist about that". Samaa voisi ehkä soveltaa näihin blogiteksteihin. Tai sitten ei. Ehkäpä bloggailu itsessään on terapiaa.

Odotan tutkielmaa tai väitöskirjaa aiheesta "Blogin kirjoittamisen vaikutus ihmisen minäkuvaan ja vuorovaikutussuhteisiin". Ilmoittakaa kun sellainen on saatavilla, kiitos.

Jokin Arja Tiaisen runo on ollut kielenpäällä monta päivää. Vähän samalla tavoin kuin melodian pätkä kaikuu takaraivossa, mutta ei saa mieleen mistä laulusta on kysymys. Siinä runossa puhutaan yhden elämän ihmisistä, niistä joilla on vain yksi mielipide, yhdet suunnitelmat, yksi polku. Mietin että onko niitä oikeasti olemassa?

Kateuden siemeniä

2011-06-09T19:57:00.007+03:00

Aurinkoista kesää vaan. Meillä tuntuu kaikki menevän päin helvettiä. Vaikka toki, tarinan voi aina kertoa niin monella tavalla. Humoristisesti irvaillen, zeniläisittäin hetkahtamatta tai liioitellen, itsesäälissä piehtaroiden.

Tämä on nyt tällainen vaihe. Että kun tilaa postimyynnistä verhotankoja, niistä puuttuu osia, kun pysäköi auton sallitulle paikalle siten kuin on sen aina kuuden vuoden ajan siihen pysäköinyt, saa sakon koska auto on väärässä asennossa. Muissa autoissa ei ole sakkoja, vaikka ne ovat samassa asennossa. Ovat aina olleet niin. En löydä liikennemerkkiä enkä ilmoitusta kilometrien säteellä, joka kertoisi käytännön muuttuneen. Niistä isommista asioista en jaksa edes mainita. Leikin että niitä ei ole. Piristäydyn vanhan kansan elämänohjeella: jos siitä selviää rahalla, niin se on halpaa.

Sitä paitsi, olen eronnut nainen. Täytyy oikein pysähtyä hengittämään tuon leiman jälkeen. Se sopii niin huonosti lapsenkaltaiseen imagooni. Mutta olen kuitenkin, ja tänään jouduin käymään siellä, minkä jätin taakseni joitakin vuosia sitten. Omin käsin rakennettu, itse suunniteltu ja toteutettu. Minun kielot ja syreenit ja vadelmat ja raparperit, joiden pistokkaat eivät suostu juurtumaan tänne uuteen. Minun persikka- ja päärynäpuuni, minun... rikkoutuneet unelmani.

Kaikki oli nyt niin kaunista ja hienoa, paljon hienompaa kuin silloin koskaan. Nyt oli uima-allas ja trampoliini, puukeinu vanhan pihlajan kupeessa. Suomalainen kesäunelma. Koti maalla, lähellä kaupunkia.

Mietin kateutta ja katkeruutta, niiden syvempää olemusta. Kateus on sitä, että toisella on jotain mitä itse haluaisi ja katkeruus sitä, että tuntee menettäneensä sen ilman että on itse voinut vaikuttaa asioihin. Kumpikaan ei pidä tässä tapauksessa paikkaansa, joten Anna Järvistä lainatakseni:

Älä katso taakse tyttöni mun, helposti vain surut näkee näin.

Sitten me tehtiin pojan kanssa mummon reseptillä raparperihyvettä (kiitokset hyvistä raparpereistä exän uudelle puolisolle) ja istutettiin omalle ikkunalle pitkä rivi värikkäitä kukkia ja pari murattia. Ja naurettiin vähän sitä, että unohdettiin yksi lavallinen ostamiamme kukkia sinne kauppaan. Ja katettiin pihaterassille iltapalat. Kohta mennään sinne nautiskelemaan raparperihyvettä vaniljakastikkeen kanssa. Ja samalla voidaan ihalla sitä mitä meillä on. Ihana pieni piha, jossa ei tänä kesänä kasva edes nurmikko, mutta ikkunalla on kukkia.

Nocturne

2011-06-05T22:49:00.012+03:00

5.6.2011 / 3:26

Uni antaa odottaa itseään. Huoneessa on kuuma. Avaan ikkunan selälleen ja työnnän vanhan päiväkirjan väliin. Huoneessa tuoksuu ruusulle ja meiramille. Makaa sängyssä ja tunnen olevani viidakossa. Kymmenistä eri lajeista koostuva lintukuoro pauhaa kakofonista sävelmää. Nauran ääneen, kun nokkava pari lennähtää läheiselle rännille riitelemään. Jäkäjäkäjäkä. Miksi inhimilliset eläimet ovat hauskoja ja eläimelliset ihmiset säälittäviä?

Mietin C-duurin sävelten välisiä suhteita, intervallien värejä ja planeettoja. Mietin blogiasetuksia, ranskalaisia maalaistaloja ja sitä, että sanoin ystävälle päivällä puhelimessa: "varo vasenta rintaa, se haluaa julkisuutta."

Nousen ja menen alakertaan keittämään ison kupillisen vahvaa kaakaota. Lorotan maitoa kattilaan, sekoitan joukkoon jauhettua kaakaopapua ja intiaanisokeria. Kun kaadan juoman mukiin, kattilan pohjaan jää nahka. Aina jää. Ihmettelen miten usein kattilaan kaatuu täsmälleen oikean määrän maitoa mittaamatta.

Syön sängyssä kaurajunttaa ja juon kaakaon. Selailen Maalaisunelmia ja päätän tehdä joskus mansikkamarenkikakun. Laitan lehden pois ja sammutan yövalon. Kiemurtelen ja yöpaita rullautuu kiristäväksi makkaraksi lanteille. Riemastuen tajuan voivani heittää sen kokonaan pois. Asetun uudelleen.

Makaan.

Linnut.

Ajatukset.

Kuka, mitä häh?

2011-06-01T00:58:00.000+03:00

Tämä on blogi elämästä, ja siispä sellainen kuin elämä on, muuttuva ja epäjohdonmukainen.

Olen wannabe-kirjailija, äiti ja taivaanrannanmaalari, joka pitää tarinoista, takkatulesta, tuulen tuoksusta, lehtometsistä, satuolennoista ja vähän vinksahtaneista asioista, siitä mikä ei kuulu joukkoon tai mistä ei puhuta.

Teekutsuillani keskustellaan ehkä kirjallisuudesta, elokuvista, arjen tapahtumista, unista, matkustamisesta, suklaakekseistä, ihmisenä olemisesta ja kaikesta siitä, mitä olen ajatellut, nähnyt ja kuullut maailmalla, keittiössäni tai kauempana. Tai sitten jostain ihan muusta.

I'm a thirty-something author-wannabe who blogs about literature, writing, movies, dreams, travelling and what ever I've happened to think, learn, hear or see in this peculiar teaparty of life.

I have a tendency to compensate my lacking skills of English with creativity, so I hope you don't mind my imaginative usage of the language I very much love and would like to know better.

Satumaasta salakuljetettua

2011-05-28T11:41:00.002+03:00

kuva täältä / photo from here

On sateista ja ihanaa ja aion mennä tänään kuuntelemaan Anna Järvisen eteeristä ääntä Korjaamolle. Jos vaikka korjaantuisin siellä samalla. Hämmentävän ihana lauantaiaamu. Heräsin jo viideltä, ja huone oli täynnä tilaa ja valoa, valkeat verhot leyhyivät aamun raikkaassa tuulessa. Vaivuin vielä monta kertaa pehmeään uneen, sellaiseen kevyen painottomaan tilaan, missä kaikki on täydellisen hyvin juuri nyt.

Kuulin taas unissani outoja lauseita kuten, "hyväilyn aiheuttaman turhautumisen jälkeinen räjähdys" ja "en halua olla mikään rasittava ohjelmanumero, vaan ystäväsi." Usein kuulen unissani musiikkia ja joskus olen saanut joitakin runoja tai laulunpätkiä taltioitua. Se on kuin saisi salakuljetettua satumaasta hiukkasen keijupölyä taskunsa pohjalla.

Drulonin linnan puutarhassa

2011-05-27T22:19:00.010+03:00

kuva / photo © aura illumina

Rakastan näitä iltoja sateen jälkeen, kun ilma on makeaa ja valo hyvin merkillistä, epätodellista, vähän vinksallaan. Tein tänään pitkästä aikaa vähän töitä ja sen jälkeen vietin vapaa-aikaa. Ihan niin kuin normaalit ihmiset.

Sitten istuin iltaa yksin, kynttilöiden ja lyhtyjen keskellä. Tuoksulampussa paloi patsuli, ja nautiskelin bisarria iltapalaani (= kylmiä nakkeja, Samsaran ruisvuokaleivän kuiva kannikka, kylmää jasmiiniteetä, mustikoita ja pieni tilkka Irish Cream -kermalikööriä) kaikessa rauhassa. Olisi varmaan pitänyt valokuvata tämä kulinaristinen taideteos, mutta en edes periaatteessa pidä siitä, että alkaisin blogia varten taltioida jokaista tilannetta tai suupalaa.

Ja edelleen taitavasti normaaleja ihmisiä jäljitellen katselin televisiosta puutarhaohjelmaa. Lumouduin täysin sekä ranskalaisista puutarhoista, että kielestä, jota opiskelin 7 vuotta, ja jolla osaan sanoa lähes virheettömällä aksentilla kaksi lausetta ja pari hassua sanaa, kuten "tuledö". En muista miten se kirjoitetaan, mutta se on suomeksi "molemmat". Muistaakseni.

Drulonin linnan puutarhassa oli todella mielenkiintoisia taideteoksia, kuten kiviset ihmiset, jotka kurkistavat esiin uima-altaasta, ja Ephrussi de Rotschild vaikutti viehättävän eksentriseltä persoonalta trooppisine eläimineen ja Maria Antoinette pukuineen. 1600-luvun keittiöpuutarhoista opin muun muassa, että on olemassa aivan kananmunan näköinen munakoiso. Ja sanotaan vielä, että television katsominen ei ole kehittävää. Tunnen sivistyneeni hengästyttävän paljon yhdessä tunnissa!

kuva täältä / photo from here

Keijuystäviä

2011-05-23T16:29:00.013+03:00

(translation in English below)

kuvat / photos © aura illumina / © Cicely Mary Barker

Ihana sade. Omenapuut, tuomet ja syreenit kukkivat. Kielot tuoksuvat keittiössä ja muumimammamukissa ~~höyryää~~ jäähtynyt appelsiinitee. Tästä minä nautin! Jos olisin keiju, olisin varmasti veden keiju. Sadesää vetää puoleensa vastustamattomalla voimalla. Kaikki näyttää pehmeältä, kosteaa ilmaa on ihana hengittää ja ympärillä tuoksuu herkulliselta ja raikkaalta. Kävelyllä hiukset kihartuvat miten haluavat ja harmaan taivaan eri sävyt hellivät silmiä.

kuvat / photos © aura illumina / © Cicely Mary Barker

Tämä keijuasia on ollut mielessä jo pari viikkoa, siitä lähtien kun tapasin pitkästä aikaa ihan rauhassa erästä ystävääni. Kun istuin raitiovaunussa matkalla kotiin, tajusin, että tunsin oloni aivan samanlaiseksi kuin Sookie Stackhouse (Southern Vampire Mysteries -kirjasarjasta) silloin, kun hän on ollut verisukulaistensa lähettyvillä. Tämä oli minusta erityisen vitsikästä siksi, että ystäväni kysyi ennen tapaamistamme mikä minun veriryhmäni on, ja että haluanko nähdä hänet vain siksi, että hänen veriryhmänsä on sama kuin minun. Ok. Ystävälläni on hurmaava huumorintaju. Eipä ollut tullut mieleenkään tämä seikka.

Sookie on siis True Blood -sarjan sankaritar ja 1/8 keiju. Charlaine Harrisin luomassa maailmassa keijut ovat vahvoja, omalaatuisia ja julmiakin olentoja, mutta niillä on tiettyjä jännittäviä erityisominaisuuksia, ja he ovat hyvin sukurakkaita. Keijut jakautuvat elementtien mukaan eri heimoihin tyyliin veden keijut, ilman keijut jne. Harrisin vampyyrit kokevat keijut täysin vastustamattomiksi, ja keijujen veri on heille humalluttavaa, niin kuin huumetta. Ehkä juuri tämän vuoksi keijut ovat kuolemassa sukupuuttoon, ja välttelevät vampyyrejä kaikin keinoin.

kuvat / photos © aura illumina / © Cicely Mary Barker

Tapaamisemme jälkeen kirjoitin ystävälleni näin:

Joten ehkä se on se veriryhmä tai jokin, mutta jollain henkisillä, emotionaalisilla ja ties millä muilla tasoilla tunnen jotenkin uusiutuvani tai latautuvani lähelläsi. Toivottavasti se ei tarkoita sitä, että minä olen se vampyyri, joka kaappaa voimasi ja valosi, sillä mieluummin ajattelisin että olisit minun kindred, kaltaiseni, ja että vaikutus olisi vähän sama kun noissa kirjoissa, joissa keijut tavallaan lataavat, parantavat ja nostavat toistensa elinvoimaa pelkällä läsnäolollaan.

I spent some time with my dear friend, whom I hadn't seen for a while. Since I've been ill for almost a month now, and his presense invigorated and enhanced my condition, I immediately saw an allegory here. I felt like Sookie Stackhouse (from True Blood) when she's near her fairy relatives. And because we share the same blood type (he asked, not me) with this friend of mine, it was all too clear. So, now I'm feeling much better. :)

Dead Reckoning ja True Mud Cake

2011-05-22T20:01:00.014+03:00

Olen saanut maata sängyssä pari päivää ja lukaisin sitten samalla tuon Charlaine Harrisin uusimman kirjan. Kyseessä on siis Southern Vampire Mysteries (a.k.a True Blood) -kirjasarja, josta on suomeksi ilmestynyt sellaisia kirjoja kuin Veren voima, Veren imussa, Verenjanoa Dallasissa ja Kylmäveristen klubi. Itse olen lukenut sarjan englanniksi, enkä tiedä miten tämä tarina taipuu kotimaiselle kielelle.

En olisi muutama vuosi sitten uskonut, että luen jotain vampyyrikirjasarjoja ihan innoissani. Mutta nämäpä imaisivat mukaansa, ja ovat olleet mielestäni erittäin hyvin kirjoitettuja, humoristisia, jännittäviä, kiehtovia, koukuttavia ja mukaansatempaavia kaikin puolin. Täydellistä kesäluettavaa ja mukavaa vastapainoa iänikuisille oppikirjoille ja tietopainotteisille, työhön liittyville opuksille, joita saa lukea vuodesta toiseen.

Piti kirjoittaa jokin katsaus tähän Dead Reckoning -kirjaan liittyen, mutta en muista enää mitään mitä sitä varten mielessäni luonnostelin. Sanotaan nyt yleisesti että pidin toki tarinan jatkosta, mutta kirja tuntui jäävän niin pahasti kesken, että tuntuu suorastaan kidutukselta odottaa taas vähintään vuosi uutta kirjaa, joka kuljettaisi juonta eteenpäin. Erityisesti suosikkiparini suhteen tila jäi nyt huolestuttamaan. Pitääkö tässä sitten olla huolestunut koko vuoden? Uutta True Blood -tuotantokauttakin pitää odotella ensi kevääseen.

Mutta lohdutukseksi leivoin (juu, juu, ihan makuultani) aivan ihanan mutakakun, jonka nimesin True Mud -kakuksi Seesamitien True Blood parodian innoittamana.

Verratkaapa näitä: True Blood & True Mud (Sesame Street True Blood parody).

kuvat / photos © aura illumina

Auran True Mud Cake

150 g sulatettua voita
200 g Dark Premium -suklaata
4 kananmunaa
2 dl raakaruokosokeria
2 tl vaniljasokeria
2 tl leivinjauhetta
2 dl vehnäjauhoja
1/2 dl perunajauhoja

Sulata voi ja suklaa pienessä kattilassa koko ajan sekoittaen. Vatkaa munat ja sokerit kuohkeaksi vaahdoksi. Sekoita joukkoon varovasti leivinjauhe-jauhoseos ja sulanut suklaa-voi. Kaada taikina voideltuun irtopohjavuokaan.

Paista uunissa 200-asteessa noin 20 minuuttia. Koristele jäähtynyt kakku tomusokerilla ja tarjoile vaniljakastikkeen kanssa. Tai syö pelkältään, koristelematta, suoraan kakkuvuo'asta. Sanoisin että oikein vahvistavaa ravintoa kaikin puolin.

Valokuvia valmiista kakusta ei ikävä kyllä ole, koska se syötiin parempiin suihin alta aika yksikön.

Pidän enemmän kysymyksistä

2011-05-17T22:26:00.008+03:00

(translation in English below)

kuvat / photos © aura illumina

Haluaisin kirjoittaa vaaleanpunaisesta yllätyksestä, jonka eräs ihana kätki viikonloppuna taskuuni, ja löysin sen maanantaiaamuna, kylmissäni ja vettä valuvana. Hymyilytti koko päivän.

Mutta ystävät rakkaat, tänään on täysikuu. Takana kaksi intensiivistä koulutuspäivää täynnä tietoa ihmismielen koukeroista, psykiatrista diagnostiikkaa, työnohjausta, verta ja kyyneliä.

Tiedättekö sen tunteen, kun joskus joku sanoo jotain aivan äärettömän tärkeää. Niin tärkeää, että sen oikein tuntee joka solussaan, sitä terästäytyy, aktivoituu, koettaa painaa mieleensä joka sanan, mutta sittenkään ei ole ihan varma ymmärtääkö tai muistaako kaiken täysin oikein. Tai ymmärtää ehkä vasta ajan kuluttua.

Minut sähköisti tänään aihe traumatisoituneen ihmisen kohtaaminen. Se, että pahasti traumatisoituneelle ihmiselle ei pidä tarjota empatiaa. Empatia vie hänet kosketuksiin trauman kanssa ja henkilö niin sanotusti jäätyy ja dissosioituu tilanteesta. Irrallaan asiayhteydestä ja ilman selventävää selitystä tämä on varmaan yhtä tyhjän kanssa, mutta ajattelin silti kirjoittaa sen tähän.

Toinen merkittävä lause tuli omasta mielestä, ja se kuului niin, että pitääkö minun olla kuoleman kielissä jotta uskaltaisin tehdä sitä mistä oikeasti unelmoin. Pidän enemmän kysymyksistä kuin vastauksista.

Taidan olla vähän poissa tolaltani. Täysikuu. Kaikki lainaveri on mennyt läpi ja oma hupenee nopeaan tahtiin. Sydän kuitenkin lyö. Jaksan vielä silitellä kissaa ja näppäillä näitä.

I'd like to write about the pink surprise that someone lovely hid in my pocket for me to find on one rainy and sad monday morning. I smiled all day.

But it is full moon now. I've had two laborious but inspiring school days full of psychiatric diagnostic and facts about how to encounter a very traumatised person.

I have asked some important questions to myself, like should I be at death's door to have enough courage to do the things I fancy? I prefer the questions to answers.

I'm a little upset. Full moon. All donated blood is spent and that what's left of my own is decreasing rapidly. But I still got my heart beating. I fondle my cat and type these words. All is well.

Tuulen varjo - Carlos Ruiz Zafón

2011-05-13T18:30:00.004+03:00

Sain viime viikolla luettua kirjan, jolla oli kaunis nimi. Tuulen varjo. Äidin kirjahyllystä sen nappasin jo vuosi sitten, ja olin heti takakannen luettuani varma, että tästä kirjasta pitäisin todella paljon.

Sitten se jäi lojumaan sinne ja tänne. Aina välillä yritin aloittaa, sainkin luettua sivun tai pari, mutta jokin hiersi vastaan. Kirjailija Carlos Ruiz Zafónin kerrontatyyli oli kimuranttia, lauseet pitkiä, ja tiedä sitten johtuiko se kirjailijasta, suomentajasta vai minusta, mutta joidenkin lauseiden kohdalla piti oikein tavata että mitä hemmettiä tämä tarkoittaa. Sanajärjestys oli paikoitellen niin päätön, että lauseen merkitys tuntui muuttuvan omituisesti.

Totta puhuen, kirjoitustyyli oli varsin tuttua. Olen itse aivan samanlainen kielikuvien tanssittaja tahtoessani. Se voi olla hurmaavaa taitavan kirjoittajan käsissä, ja tosi rasittavaa ja vaikeaselkoista vähemmän taitavan kynäniekan jäljiltä. Enkä ota nyt kantaa siihen kumpaan joukkoon kuvittelen itse kuuluvani.

Zafón on toki loistokas sanankäyttäjä, mutta paikoitellen ärsyynnyin, kun hän käytti samaa lauserakennetta, maneeriaan, kerta toisensa jälkeen. Tässä yksi esimerkki (täytyy keksiä se itse, koska palautin kirjan jo äidilleni. Kiitos vaan yli vuoden pituisesta lainasta!) "Frederico laahusti katua pitkin kuin mies, jolla ei ollut paikkaa minne mennä, ja koko elämä aikaa ehtiä sinne." (Ja kyllä, koko kirjassa ei ole ketään nimeltä Frederico.)

Kamalaa nipottamista. Mutta samalla periaatteella mennään kuin aikoinaan toimiessani pianonsoitonopettajani. Vain oikeasti lahjakkaille kannattaa valittaa virheistä. Tai no, koska Zafón tuskin lukee näitä jaarittelujani, vertaus on hieman ontuva, mutta niin olen minäkin, joten eteenpäin.

En muista että olisin Huhtikuun noita -kirjan jälkeen lukenut romaania, josta olisin koko ajan halunnut alleviivata jotain. Zafónilla on hämmästyttävä kyky joko kerätä yksiin kansiin kaikki Valituissa paloissa joskus julkaistut elämänviisaudet, tai sitten hän on nerokas mies, joka osaa kiteyttää elämän pieniä ilmiöitä tavalla, joka saa ne kuulostamaan ajattomilta mietelauseilta, joihin haluaisi palata uudestaan ja uudestaan. Mielestäni nämä kauniit kielikuvat ja hymyilyttävät oivallukset olivat kirjan parasta antia.

Juoneltaan tarina oli hyvin elokuvallinen. Näin sen etenemisen seikkaperäisinä kuvina mielessäni, hahmot olivat eläviä ja syviä. Pidin siis kirjasta oikein paljon, mutta jälkimakuna ajatusnystyröihin jäi tunne siitä, että se oli hiomaton timantti. Ja sitä paitsi arvasin kirjan mystisen kasvottoman miehen henkilöllisyyden alkumetreillä. Onko se sitten miinus vai bonus, en tiedä.

Vettä elefanteille (ja verta vampyyreille)

2011-05-12T12:20:00.008+03:00

kuva / photo © aura illumina

Ehkä tuo vampyyrivertaus on huono ja harhaanjohtava, sillä en ole verenhimoinen, vain pahasti aneeminen. Veriletut olivat lapsena koulussa se ainoa ruoka, jota en pystynyt nielemään. Mutta edustan sitä psykologista koulukuntaa, jonka mielestä tarinat (narratiivisuus), symbolit, mytologiset hahmot ja erilaiset vertauskuvat auttavat saamaan etäisyyttä asioihin, antavat uusia oivalluksia ja lisäävät voimavaroja oman tilanteen käsittelyyn. Siksi käytän mielelläni metaforia. Sitä paitsi ne ovat mielestäni kiehtovia.

Eilinen päivä meni sairaalassa veritankkauksessa. Itse tippakanyylin saaminen suoneen oli, kuten aina, oma, aikaa vievä projektinsa. Yrityksen ja erehdyksen kautta. Jos jotain positiivista tässä haluaa nähdä, niin minulla on lapsen kädet. Suonen suonta ei ole näkyvissä, ja vitsikkäitä lääkäreitä lainaten, “onko niitä edes olemassa?”

En ole koskaan aikaisemmin kirjoittanut tai puhunut julkisesti näistä asioista, ja se pelottaa edelleen. Jotenkin nolottaa. Kauhea porina päässä: “ketä kiinnostaa jotkut sairaskertomukset”, “vastenmielistä”, “sääliäkö kerjäät” ja “älä valita”. Ja silti, olen halunnut avata tämän asian näin.

kuvat / photos © aura illumina

Sairaalassa oli hyvää aikaa lukaista kirja “Vettä elefanteille” (kirjoittanut Sara Gruen). Ihana tarina. Juuri sellainen, mikä vie ajatukset kivasti pois siitä mitä ei halua ajatella, juuri sellainen jota ei viitsi laskea käsistään, ja jonka viimeisillä sivuilla alkaa hidastella, ettei kirja loppuisi liian aikaisin. Ja sitten se sen kuitenkin tekee.

Pidin kirjan rakenteesta, siitä miten vanha ja nuori Jacob vuorottelivat, ja miten hyvin tarina pysyi kasassa tästä huolimatta. Värikkäät ja todentuntuiset kuvaukset sirkuksen elämästä herättivät vanhoja muistoja. Kun olin lapsi, Sirkus Finlandia palasi vuosi vuoden jälkeen ikkunani alle, ja olin siellä kuin kotonani. Leikin sirkuksen johtajan tyttären Annan kanssa, muistan vieläkin sen partavaahdon tuoksun, joka jäi vaatteisiini ja hiuksiini, kun heittelimme toisiamme vaahdolla, jota norsu käytti esityksessä ajellessaan klovnin kasvoja. Muistan ponin joka potkaisi minua vatsaan, muistan merileijonat värikkäine palloineen ja muistan sen ihanan, viisaskatseisen, mutta veijarimaisen elefatin, joka veti äidiltä lainassa olleen nahkahanskan kädestäni ja söi sen. Tein paljon kaikenlaista tuolla sahanpuruilta ja hevosen virtsalta tuoksuvassa maailmassa, ja järjestin sirkusesityksiä myös kotipihallamme oikean sirkuksen mentyä, mutta en koskaan kantanut vettä elefanteille.

Vampyyritarina

2011-05-10T19:59:00.012+03:00

kuva / photo © aura illumina

Kun en tiedä miten, niin olen hiljaa. En löydä sanoja, enkä kuviakaan. Yritän hahmotella mielessä liian isoa asiaa, ja siltä katoaa merkitys. Liian lähellä sillä ei ole enää muotoa.

Ja sitten lapsi kysyy sen minkä itse olin jo unohtanut. "Milloin sä sit paranet tosta?" Niin, no, tuota. En koskaan.

Ja tavallaan ei niinkään, eikä noinkaan, mutta toisaalta. Olin jo unohtanut, millaista on olla sairaalan kiertopalkinto, tulla siirrellyksi osastolta toiselle, mennä yöllä taksilla ensiapuun, tavata taas yksi uusi ihminen, joka ei itse asiassa ole ehtinyt lukea papereitani, jonka alaa tämä vaivani ei itse asiassa ihan ole, ja mistä hän ei itse asiassa ole koskaan kuullutkaan, mutta kandivaiheessa olevan tulevan lääkärin itsevarmuudella hän tietää, että minä en tiedä. Ja se, että olen elänyt tämän kaiken kanssa niin pitkään, ei tee minua asiantuntijaksi. Ei, vaikka olen kokenut tämän kaiken lukemattomia kertoja aikaisemminkin. Kaikilla mausteilla.

Kun makaan päivystyshuoneen metallisella sängyllä, viihdytän itseäni keksimällä otsikoita tilanteelleni. "Veren kirous", "Verimysteeri", "Verenjanoa Espoossa" ja muuta yhtä typerää. Dissosioin itseni ulos tästä hetkestä ja suljen silmäni. Mieleni pimeässä salissa nousee (verenpunainen) esirippu, ja kertojan ääni aloittaa:

Olette kaikki varmaan kuulleet tarinoita vampyyreistä, noista verenjanoisista, kalpeista, päivänvaloa kaihtavista olennoista. Pidätte niitä lasten satuina, naurettavina uskomuksina, joilla mystiikannälkäiset hourupäät ovat viihdyttäneet itseään kautta vuosisatojen. Mutta te olette väärässä. Antakaapa kun kerron teille tarinan todellisesta vampyyristä, ja toisin kuin yleensä, tämä tarina on tosi.

Haluan kirjoittaa surusta ja ohdakkeista

2011-05-06T14:31:00.007+03:00

kuvat / photos © aura illumina

Mirva Kevyt valo -blogista kirjoitti muutama viikko sitten siitä, mistä blogissa sopii kirjoittaa. Sopiiko kirjoittaa surusta? Sopiiko kirjoittaa sairaudesta? Sopiiko kirjoittaa siitä mistä sopii ja ei sovi kirjoittaa? Ja kenelle sopii tai ei sovi?

Kyllähän blogimaailma on tulvillaan masennusblogeja, sairaskertomuksia ja tarinoita nuorten, haurassiipisten enkeleiden projekteista muuttua olemattomaksi, läpikuultavaksi. Mutta jos ei halua kategorisoitua edellä mainittuihin. Jos bloggailee vain niitä näitä, aidan seipäitä, niin voiko kirjoittaa kaikesta siitä mitä haluaisi, vai pitäisikö miettiä sitä että leimautuu, tai sitä että lukijat vaivautuvat tai säikähtävät ja kaikkoavat ehkä kokonaan? Sillä kuka julkista blogia kirjoittava oikeasti kirjoittaa vain itselleen? En minä ainakaan.

Tasapainottelen rajapinnoilla. Kirjoitan nimimerkillä, että voin kirjoittaa rehellisesti. Omalla nimellä kirjoitettu blogi meni sensuuriprässissä littanaksi kuin kiiltokuva. Enkä voi sietää teeskentelyä. Varsinkaan omaani.

Haluan kirjoittaa surusta. Haluan kirjoittaa siitä, mikä kirvelee sielussa ja pistelee silmäkulmissa. Koska kovin usein ei kuitenkaan. Ja vaikka sittenkin, minä pidän tummista sävyistä, suon väkevästä tuoksusta ja ohdakkeista.

Tässä vielä tuon Kevyt valo -blogikirjoitukseen jättämäni kommentti.

Aura 29/04/2011 16:47
Kirjoituksesi jotenkin kosketti minua, toi kyyneleet silmiin, osui johonkin oleelliseen.

Kirjoitin aiemmin blogia omalla nimelläni, ja hetken päästä niitä “ihania arjen kukkasia” taltioituani tunsin blogini epäaidoksi. Menetin kiinnostukseni. En kuitenkaan voinut ottaa henkilökohtaisempaa otetta, koska olin koko ajan aivan liian varuillani ja huolissani siitä, mitä kaikki ajattelevat, vaikuttaako tämä työhöni tms. Eihän siitä sitten enää mitään tullut.

Ja kuitenkin tarve jakaa, peilata ja käsitellä omaa elämää ja omia ajatuksia oli suuri. Tälläkin hetkellä kamppailen sen kanssa, että voinko kirjoittaa ristiriidoista, sairaudesta, surusta, peloista, vai kadunko jossain vaiheessa avoimuuttani. Blogi on murrosvaiheessa, hakee vasta suuntaa ja sitä tasoa millä liikutaan.

Itseäni kiinnostavat blogit, joissa on jotain mihin voin samaistua, jotain tarttumapintaa, sekä tietty vilpitön, rehellinen ja aito ääni. Ehkä jonain päivänä itsekin pystyn siihen, piittaamatta arvostelun-, väärinymmärretyksi tulemisen- ja paljastumisen peloistani. Uskon, että sellaisella blogilla olisi eniten annettavaa sekä itselleni, että niille muutamille lukijoille, jotka tuntevat lämmintä yhteisyyttä sanojeni äärellä.

Steampunk Couture 2011

2011-05-03T15:38:00.014+03:00

Tämä ihana samettimekko tuo mieleeni aikuisen Vihervaaran Annan tai Tylypahkan uuden Taikajuomien opettajan.

Tämä koko postaus taitaa olla mainos, ja vähän höpötystä pukeutumismieltymyksistäni siinä ohessa.. Hyppää yli, jos historialliset asut ja eri aikakausien ja tyylien mielikuvituksellinen sekoittaminen vaatetuksessa ei kiinnosta. Minua kiinnostaa ja inspiroi niin paljon, että halusin jakaa tämän teidän kanssanne! Ja ikävä kyllä, en saa mitään etuja enkä provikkaa tästä, mutta kuvat on julkaistu omistajan luvalla.

Olen aina ollut kiinnostunut erilaisista tyyleistä. Muoti ei sinänsä hetkauta minua suuntaan eikä toiseen. Vaatetuksessa arvostan vaatteen tuntua. Sitä miltä se tuntuu iholla, ja ennen kaikkea sitä, miltä minusta tuntuu sen vaatteen sisällä. Arkielämässä en juurikaan mieti mitä rytkyjä pidän päälläni. Äidin vanha raitapaita, pojan vanhat farkut tai jotkut aikaa sitten kulahtaneet trikoohousut, mitä lie. Ihmisten ilmoille (eli noin kerran kuukaudessa) pukeudun yleensä vähän androgyynisti ja rokahtavasti, mutta varmaan aika mitäänsanomattomasti.

Ja sitten kuitenkin olen aivan hurmiossa näiden kuvien äärellä. Historiallinen muoti, erityisesti keskiaikainen vaatetus on kiehtonut minua jo vuosia. Olenkin onnistunut hankkimaan vaatekaappini täyteeksi pitkän rivin pellavaisia kolttuja ja kauhtanoita. Rakastan myös vintage-tyylisiä, erityisesti 20-30-luvun vaatteita ja Jane Austenin aikaiset puvut saavat minut huokailemaan ihastuksesta. Ja sitten löysin nämä.

Katso aivan upea esittelyvideo Steampunk Couturen kevät 2011 mallistosta. Mikä tunnelma, mikä äänimaailma...

Reilu vuosi sitten löysin sattumalta, ties mitä etsiessäni, netistä käsitteen Steampunk. Olin innosta läkähdyksissä, niin kuin aina kohdatessani jotain, minkä tunnistan omakseni ja mikä kolahtaa niin, että en voi tajuta miten en ole aiemmin jo päätynyt asian pariin. En ole kuitenkaan ikinä lukenut mitään Steampunk-kirjallisuutta, enkä muutenkaan ole mikään alan asiantuntija. Minulle se on ennen kaikkea esteettinen tyylisuuntaus, jossa yhdistyvät viktoriaanisen ajan kauniit linjat, mielikuvituksellisuus ja tietty kapinallisuus. Siis pähkähulluja keksijöitä, unelmoijia, maailmanmatkaajia, satuolentoja, linnanneitoja ja punkkareita 1800-luvulta!

Suloinen keijukaismainen tyllimekko. Kuin Illuusia odottelemassa Pessiään.

Pieni punahilkkahan se tässä. Tämän viitan kun saisi tummanvihreänä...

Vuonna 2005 brittiläinen vaatesuunnittelija Kato perusti yrityksen nimeltä Steampunk Couture. Hän aloitti toimintansa suunnittelemalla ja valmistamalla yksityisesti ainutlaatuisia, yksilöllisesti räätälöityjä vaatteita ja asusteita. Yritys on edelleen hyvin pieni, vain muutaman henkilön ylläpitämä, mutta suosio näyttää olevan kasvussa koko ajan. Kato on itsekin kuin keijukainen, kuin jostain toisesta maailmasta. Voit tutustua paremmin häneen ja ajankohtaiseen myynnissä olevaan mallistoon (josta voit siis myös tilata näitä vaatteita) Steampunk Couturen uusilla kotisivuilla täällä: http://www.steampunkcouture.com/

Tämä on suosikkiasuni. 20-luvun henkeä ja kello vatsassa.
Täydellinen yhdistelmä tällaiselle menneen ajan virtaan hukkuneelle romantikolle!

Aika tyylikäs herrasmies. Steampunk Couturen mallistossa on vaatteita myös miehille.
Ainakin minuun tekisi vaikutuksen, jos Siwan kassalla törmättäisiin...

Tässä vielä lainaus Wikipediasta:

Steampunk-pukeutumiseen kuuluu viktoriaanisen muodin jäljittely ja sen yhdistäminen nykyaikaan. Vaatteet valmistetaan usein itse. Tyypillinen väri on ruskea. Materiaalina ovat usein luonnonkuidut ja nahka. Olennaisena osana vaatetusta ovat asusteet, kuten lentäjänlasit, taskukellot ja silinterihatut. Koruja tehdään itse yhdistäen metallia, puuta, nahkaa ja lasia. Yleisin metalli on messinki. Yleisenä tapana steampunk-kulttuurissa on itse muokata eli "modata" jokapäiväisistä esineistä steampunk-tyylisiä. Pukeutumisessa saattaa olla tunnistettavissa jokin stereotyyppinen hahmo, kuten lentäjä, lady, tiedemies, professori tai seppä. Joissakin tapauksissa steampunk-tyyli sekoittuu merirosvomaiseen pukeutumiseen.

Kaikki kuvat ovat täältä: https://www.facebook.com/steampunkcouture ja julkaisen ne tässä kirjoituksessa Steampunk Couturen luojan, Katon luvalla.

*

These picture's are from Steampunk Couture's new collection. I just adore them. You may buy them here: http://www.steampunkcouture.com/

All pictures are from https://www.facebook.com/steampunkcouture and they are published here by Kato's kind permission.

Hyvä munkki ja muuta kivaa

2011-05-02T17:55:00.004+03:00

kuvat / photos © aura illumina

Hyvänen aika miten voi tuntemattoman ihmisen pieni (tai minusta aika iso, tässä tapauksessa) huomaavaisuus ilahduttaa! Tyttöni pyyhälsi äsken kotiin sokerinen muovipussi mukanaan. Luokkakaverin äiti (jota en ole koskaan tavannutkaan) oli lähettänyt meille leipomiaan munkkeja! Ja juuri parahiksi sillä hetkellä, kun sain istahdettua Mymmeli-mukini ääreen. En ole terveyssyistä juonut kahvia yli viikkoon, ja nyt uskaltauduin keittämään ihan pienen kupillisen erikoissekoitustani (puolet tummaa Café Parisiennea ja puolet Classic Franskrostia) ja sekaan paljon kuohukermaa. Kaipailin juuri jotain pientä herkkupalaa, ja sitten nämä rasvaiset rinkulat tupsahtivat sanan mukaisesti ovesta sisään.

Päivän tunnelmaviisari singahti kattoon, ja huomasin kaikkea muutakin kivaa mitä tänään on tapahtunut, mutta mistä en ollut osannut innostua.

- Suomalaisesta kirjakaupasta tuli tekstiviesti, että tilaamani kirja on julkaistu ja noutoa vailla. Kyseessä siis Charlaine Harrisin Dead Reckoning.

- Sain monen viikon odottelun jälkeen sähköpostitse viehättävän kirjeen SteampunkCouturen luojalta, ja luvan julkaista blogissani eräitä kuvia. Tästä lisää tuonnempana.

- Ihana ystäväni tuppautui tulemaan illemmalla korjaamaan polkupyöräni, vaikka sanoin että en pysty osallistumaan operaatioon, enkä varsinkaan pyörän varastosta kaivamiseen (se onkin aika urakka, siihen tarvitaan varmaan kartta, kompassi, metallinpaljastin, kiikarit, liekinheitin, moukari ja nostokurki). Vanha sairaus on ollut viikon vierailulla, ja alan olla taas siinä kunnossa, että sohvalta nouseminen on kuin Himalajan ylitys.

- Mutta sokerina pohjalla (ja vähän sormissakin, sen syömäni munkin jäljiltä), näyttää siltä, että tämä kutsumaton vieras on pakkailemassa tavaroitaan ja jättää minut rauhaan taas hetkiseksi.

Erillisyydestä ja yksinäisyydestä

2011-05-02T10:02:00.007+03:00

kuvat / photos © aura illumina

Olen ollut kauhean tunneherkkä viime aikoina. Kyyneleet kihoavat silmiin mitä naurettavimmissa tilanteissa. Olen pohtinut yksinäisyyttä, erillisyyttä, vierauden tunnetta, etäisyyttä sekä ystävyyttä, läheisyyttä ja aitoa kontaktia ihmisten välillä.

Luin Juhani Mattilan kirjan Uupunut nainen. Se on kuvaus keski-ikäisen naisen psykoanalyysistä terapeutin näkökulmasta. Mietin kirjassa käsiteltyjä teemoja omalla kohdallani ja sitä, miten ihminen ei yleensä ymmärrä itse aiheuttavansa omia olosuhteitaan.

Minulla on villi hypoteesi siitä, että yksinäisyys on aina itse aiheutettua. Kuulostaako julmalta? En tarkoita tällä sitä, että yksinäisyys olisi aina oma valinta. Tuskinpa. Yksinolo on aivan eri asia kuin yksinäisyys. Se on ihanaa. Yksinäisyys on sitä, että tuntee olevansa erillinen, ulkopuolinen tai hylätty. Ei epäsosiaalinen ihminen ole välttämättä yksinäinen, ja sosiaalisesti aktiivinen, ihmisten ympäröimä henkilö voi tuntea syvää ja lohdutonta yksinäisyyttä.

"Joka kuuluu kaikkialle, ei kuulu minnekään." Tämä lause oli mielessäni eräänä aamuna, ja se on soinut päässäni siitä lähtien. Joka liittyy kaikkiin, ei liity keneenkään. Olen keskustellut tästä niiden muutaman ihmisen kanssa, joita uskallan kutsua läheisiksi. Ja olen saanut kuulla olevani vaikeasti lähestyttävä, torjuva. Se on oikeastaan aika vitsikästä.

Omasta mielestäni olen ystävällinen, vastaanottavainen ja lempeä. Ehkä vähän arka ja vetäytyvä, mutta ihan helposti lähestyttävä, varmasti. Miksi siis tunnen jääväni aina ulkopuolelle ja yksin? Ilmeisesti se mitä sisälläni tunnen, ei välity muille siitä miten toimin. Yksi askel kohti ja kaksi askelta taaksepäin. Piiloudun kirjan taa, jätän menemättä kutsuille, en vastaa viesteihin...

Ehkä olen niitä ihmisiä, joilla on ovet auki vain sisäänpäin. Minä näen, kuulen ja huomaan, haluan liittyä toisiin, mutta en osaa näyttää sitä. Hän kurkottaa, vaan ei pysty kohtaamaan saati koskettamaan.

Pinnan alla ja pinnalla

2011-05-01T16:16:00.004+03:00

Taas yksi juhlapäivä, joka ei millään tavalla eroa mistään muusta elämäni päivästä. Istun yksin kotona. Hiljaisuus humisee ympärillä, ja kun sitä oikein keskittyy kuuntelemaan, se alkaa sattua korviin. Niin kuin silloin kun sukeltaa liian syvälle.

Join vähän teetä. Soitin vähän pianoa. Luin vähän kirjaa. Söin vähän suklaata. Ja sitten sama alusta uudelleen.

Lapsuudesta pulpahtelee pieniä muistoja pintaan, kuin korkit vedenpinnalle. Yritän muistaa kuka olen. Kuka olin ennen kuin minusta tuli se, kuka en ole.

Keijuja kevätretkellä

2011-04-29T18:52:00.014+03:00

Keijukainen ilmestyi kuvaan purosta!

Keijukainen tämäkin.

Olen viettänyt elämässäni paljon aikaa sisätiloissa, lukien, kirjoittaen tai muuten vaan passiivisesti nyhjäten. En ole liikunnallinen, reipas, toimelias enkä retkeilyhenkinen. Tyttöni sydäntäsärkevä tunnustus alkuviikolla sai minut hätkähtämään ja vakavoitumaan. Me ei kuulemma koskaan tehdä mitään yhdessä. "Ikinä sulla ei ole aikaa, en mä viitsi edes ehdottaa. Sä vaan aina teet jotain tai keskityt johonkin muuhun." Mitä?! Miten niin ei ole aikaa? Eihän minulla ole edes töitä, saati mitään muutakaan tärkeää tekemistä elämässäni.

Kirjoitimme yhdessä tussilla isolle paperille listan asioista, joita teemme yhdessä kevään ja kesän aikana. Eivätkä ne kaikki ole mitään ihmeellisiä, suurta järjestelyä tai rahaa vaativia juttuja. Lautapelin pelaaminen, uimassa käyminen, puistopicnic, leikkipuistossa hölmöily, mutakakun leipominen (kakku -sanan alle oli ilmestynyt tukeva alleviivaus. "Kakku on sit kakku, eikä mitään niitä sun pahoja piirakoitas.") ja sen semmoista. "Kuuluvat varmaan normaalien perheiden normaaleihin puuhiin", luuseriäitien suojeluspiru tai joku muu pieni ja v-mäinen tyyppi kuiskaa olkapäältä.

Taisin onnistua yllättämään tyttäreni, jonka perusoletus on se, että ei meidän suunnitelmista kuitenkaan mikään toteudu. Tyttö tuli soittotreeneistä ja sanoin että nyt mennään. Kamat kassiin ja nokka kohti metsää, ilman mitään sen suurempia kuvioita. Ohoh, näin helppoako se on?

Luonto oli kaunis, niin kuin aina, ja meillä oli suorastaan hervottoman hauskaa. Hetkittäin kieriskelimme naurusta ruohikkoon asetellun peiton päällä. Tyttö pyöri ja hyppi ja vipelsi kuin läheisellä niityllä kirmaillut valkea varsa. Tämähän on kivaa, ei mikään velvollisuus!

Nuotiokin syttyi ensimmäisellä tulitikulla, ja minä söin metsämarjaisen Alpro soya -jugurtin ja tyttö paketillisen jauhelihakepakoita. Kyllä, niitä joidenkin muiden äitien tekemiä. Kamalan näköisiä pökäleitä ja ties mistä valmistettuja, mutta hyvin maistuivat. Metsässä meillä ei nipoteta. Siellä pidetään hauskaa ja ollaan vähän villejä. Kapinallisia.

Pääsiäisen taikaa

2011-04-25T12:05:00.009+03:00

Meillä muuten lankalauantai tarkoittaa sitä, että viritellään villalanka johdattamaan kukin etsijä suklaamunakätköille. Poika on mökillä kalastamassa, mutta tyttö ilahtui, kun aamulla nallen tassuun oli solmittu vihreä villalanka, joka kierteli ja kaarteli pitkin taloa, yläkerrasta alakertaan. Johtolanka olikin aika mutkalla kissan yöllisten karnevaalien jäljiltä. Kerran kävin jo aamuyöstä päästämässä kissan pinteestä, kun lanka oli kietoutunut villisti kieppuneen leikkiijän takakäpälän ympärille. Kaksitoista munaa tyttö oli heti aamuvarhaisella löytänyt (ihmettelin kovasti, että miten sieltä teepannustakin ja nuottikassista ja peittokorista ja jopa johtolaatikosta?), ja kun minä nousin ylös, niin niitä mutusteltiin naama (ja sohva) suklaassa, vanhaa kunnon Peppi Pitkätössua televisiosta katsellen.

Pääsiäispäivänä nautimme mummien ja kummien seurasta ja ihanista syömisistä. Tuo ylimmässä kuvassa oleva piirakka oli minun panokseni juhlakattaukseen. Kehittelin itse tuollaisen ihan kivan mango-valkosuklaatortun reseptin, ja tytön kanssa yhdessä se leivottiin.

Mango- valkosuklaapiirakka

pohja
125 g voita
1 dl sokeria
1 muna
2,5 dl vehnäjauhoja/täysjyväjauhoja/spelttijauhoa (tai noiden sekoitus)
1 tl leivinjauhetta
2 tl vaniljasokeria

Vaahdota pehmeä rasva ja sokeri. Vatkaa muna sekaan. Lisää yhteen sekoitetut kuivat aineet. Taputtele taikina piirakkavuokaan tasaisesti.

täyte
200 g (= 1 tölkki) ruokajugurttia
125 g (= joitakin ruokalusikallisia tai puolet pienestä purkista) rahkaa
1 muna
1 rkl vaniljasokeria
100 g valkosuklaata (tai enemmän) rouhittuna
1,5 tölkkiä säilykemangoa, jos tuore on liian raakaa ja kovaa (niin kuin se on, jos et ole ostanut sitä ajoissa kypsymään, kuten minulle kävi)

Sekoita kaikki ainekset (paitsi mango) keskenään, mutta suklaarouhe viimeisenä. Kaada seos piirakkapohjan päälle vuokaan. Asettele suikaloidut mangon viipaleet täytteen päälle miten huvittaa. Paista 200 asteisen uunin alatasolla noin ½ tuntia.

Minusta, ja useimmista muistakin, piirakka oli tosi hyvää. Hienostunutta, ei liian makeaa, vaan täydellistä. Tytöstä pahaa. "Mikset sä koskaan leivo mitään sellaista mikä olisi hyvää."

Pääsiäisilta oli yllätyksiä täynnä. Se mitä oli sovittu peruuntui ja se mitä en olisi osannut odottaa, tapahtui. Kohtaamisia, avautumisia, kaapista tuloa, rituaaleja ja friikkisirkusta. Ja kaikki omalla kotisohvallani. Ei hullumpaa. Tai no... aika hullua oikeastaan. Mutta tämähän on merkillistä aikaa, pääsiäisen taikaa.

Pannukakku-perjantai

2011-04-23T13:42:00.009+03:00

Pääsiäinen tulla jolkottaa, ja pitäisi varmaan paljon kaikenlaista. Tai no, eilen piti. Tuossa muuten kiteytyy jotain niin oleellista, että ehkä se kaiverretaan sitten aikoinaan hautakiveeni.
"Tässä lepää se ja se, jonka eilen piti."

Pitkäperjantain saldo:

Sain kylvettyä rairuohon. Kyllä. Pitkäperjantaina. Se ehtiikin mukavasti kasvaa vapuksi.
Tytölle tuli yökylään uusi kaveri ensimmäistä kertaa. Keitin spelttimannan pohjaan oikein perusteellisesti. Ainoa iso kattilani paloi karrelle, joten tein pannukakun.
Pannukakusta tuli aivan loistavaa, ja herkuttelimme koko pellillisen mansikkahillon ja kermavaahdon kera. Minkä jälkeen muistin, että vieraallamme on laktoosi-intoleranssi.
Kissa oksensi sohvalle ja matolle.
Tästä sisuuntuneena aloitin koko viikon lykkäämäni suursiivouksen ilta-yhdeksältä, joka pitikin sitten lopettaa kymmeneltä, koska televisiosta alkoi elokuva Mennyt maailma.

Joutilaan aamun mustikkarahkapirtelö

2011-04-22T08:19:00.008+03:00

Mustikkarahkapirtelö on lempeä aloitus aamulle. Se sopii hyvin joutilaisiin aamuihin, jolloin ulkona on sateista ja harmaata, eikä keittiössä tassutellessa ole vielä ihan varma siitä onko täysin hereillä. Tai siitä, haluaako edes olla vielä täysin hereillä. Itse kaadoin rahkajuoman pitkään lasiin, join sen hitaasti nautiskellen ja tuijotellen ikkunasta sumuisin silmin. Sitten kömmin takaisin sänkyyn. Aamiaisen voimalla jaksan hyvinkin haahuilla unimaailmassa vielä muutaman tunnin.

Neroudesta ja epäonnistuneista neuleista

2011-04-21T10:09:00.006+03:00

Niin kuin olen aiemmin jo kertonutkin, tuotokseni eivät aina onnistu ihan niin kuin olin alunperin kuvitellut. Mutta ei hätää. Jos ei ole taitava, niin aina voi olla luova. (Muunnos setäni nuoruudessaan viljelemästä argumentista, jolla hän puolustautui vanhempien patistellessa tekemään enemmän töitä opintojen eteen. Lausahdus kuului: "Jos on nerokas, ei tarvitse olla ahkera." Tai jotain sinne päin. Einstein olisi asiasta eri mieltä.)

Neulomiseni lähtee aina siitä, että ihastun lankaan. Yleensä siihen miltä se tuntuu tai sen väreihin. Tämä pehmoinen vaaleanpunainen lanka hurmasi minut joitakin vuosia sitten, kun opiskelin uupumisen rajoilla ja kaipasin lempeämpää otetta elämään. Elämä mätti niskaan ongelmia ja ikävyyksiä, joita usein myös haasteiksi kutsutaan, ja pehmoisen vaaleanpunaisen langan hypistely toi hieman tarvittavaa lohtua ja rentoutusta.

Halusin neuloa langasta liivin voidakseni kietoa itseni tällä lohduttavalla pehmeydellä. Ei minulla mitään ohjetta ollut, kaksi lankakerää vain ja puikot. Sitten neuloin yhden kerän jotakuinkin ylävartaloni kokoiseksi ja toisen samanmoisen. Sitten sivuilta ja olkapäiltä kappaleet kiinni toisiinsa, ja voilá, ihanan pehmeä ja naisellinen neuleliivi oli valmis. Näytin siinä ihan suolavedessä turvotetulle vaaleanpunaiselle marsipaaniporsaalle. Ei siis lohtua sieltä suunnasta.

Liivi jäi lojumaan kaappieni kätköihin. Vuodet kuluivat, sain ongelmat selvitettyä ja opiskelut opiskeltua, kunnes eräänä päivänä mietin mitä antaisin suloiselle kummitytölleni syntymäpäivälahjaksi.

Ostin Ikeasta tyynyn, valkoisen kerän Novitan Softis-lankaa ja virkkasin sievästi neuleen reunaan valkoisen reunuksen. Muistin jopa tunkea tyynyt sisään, ennen kuin reunus sulkeutui. Ja tyynystä tuli aivan ihana!

Tämä oli tällainen Ruma ankanpoikanen goes Käsityökerholehti -tyyppinen tarina. Oli muuten todella ruma liivi, mutta varsin kaunis tyyny. Nyt ei voi kuin ihmetellä, että miten alunperin erehdyinkään luulemaan sitä liiviksi? Tyynyhän se oli koko ajan!

(Ja tyttö rakasti sitä tyynyä. Nukkui kuulemma sen kanssa yönsäkin.)

The End

Vihertää

2011-04-20T23:50:00.003+03:00

Innostuin ihan kauheasti tästä Uusi Musta -sivuston jutusta (Katot vihertävät kohta Suomessakin), jossa kerrotaan viherkatoista. Siis kaupungeissa kerrostalojen katoille perustetuista puutarhoista. Poikakin innostui asiasta, ja saimme aikaiseksi tosi hyvän keskustelun. Kyllä on lapsella hyvät arvot, keneenköhän on tullut...

Mutta niihin kysymyksiin en osannut vastata. Että miten käytönnössä. Miten rakenteet kestävät, miten puiden juuret, miten rakenteita rapauttavat kasvistot? Minä pohdin asiaa vain ihan muista näkökulmista, eli ihanaa, miten ekologista ja fiksua ja kaunista!

kuvat täältä / photos here

Hymyilytti salaa se, että vuonna 2004 aloittamani ikuisuusficci oli selkeästi visionäärinen ja edellä aikaansa. Tarinan sankarillahan oli juuri tämänkaltainen kattopuutarha, jonka ympärille koko kertomus nivoutuu. Ja samalla tuli mieleen yksi lapsuuteni lempikirjoista. Tistu Vihreäpeukalo (Maurice Druon) teki aikoinaan lähtemättömän vaikutuksen, vaikken kirjan syvemmästä sanomasta ja poliittisesta kannanotosta silloin mitään tajunnutkaan. Muistaako kukaan tuota asetehtailijan poikaa, joka vihreän peukalonsa kosketuksella sai minkä tahansa paikan versoamaan?

Tähän epäsuorasti liittyen kerron myös, että vaalipettymys sai aikaan hienon asian. Aktivoiduin ja liityin poliittiseen puolueeseen ensimmäistä kertaa elämässäni! Seuraavissa vaaleissa sitten ehdokkaana. (Join the Tea Party... ja sitä rataa.)

Helmi

2011-04-20T12:53:00.005+03:00

Elämä on ollut vähän pysähdyksissä viime aikoina. Sitä tapahtuu aina ajoittain. Tai elämä kyllä kulkee eteenpäin, mutta minä olen jäänyt paikoilleni makaamaan. Olen muuttunut simpukaksi. Ulkoapäin tarkasteltuna mitään ei tapahdu, olen täysin liikkumatta, syvällä lämpimässä mudassa, mutta sisäisesti... näin ainakin toivon, tapahtuu jotain. Enkä tarkoita mitään uunoturhapuro -tyyppistä tapahtumista, siis että sydän pumppaa ja hiukset kasvaa jne. Ei, vaan jotain oleellista on muuttumassa, kehittymässä, muotoutumassa.

Löysin vanhan runovihkon vuosien takaa. Siellä se oli jo sanottuna.

Jotain kehkeytyy sisälläni
kuin helmi
Pitää olla hiljaa
kuullakseen kun se puhkeaa puhumaan.

Niin kuin nuoruuden runovihko, myös blogi on peili. Heijastaa todellisuuttani niin kuin sen koen. Olen muuttanut tämän blogin ideaa, ulkoasua ja sisältöä. Olen karsinut, siirtänyt ja yhdistänyt. Kenties tämä prosessi kuvaa myös minussa tapahtuvaa muutosta. Liian kauas toisistaan ajautuneet minuuteni sirpaleet kohtaavat rantahietikolla, niin kuin ajan meressä matkanneet laivan kappaleet.

Menneisyyden kaikuja ja kirjoituskoneita

2011-04-19T13:36:00.002+03:00

Olen muutaman kerran harmitellut sitä, että kun olin nuori (siis nuorempi), niin ei ollut internetiä, ja aika harvassa olivat kotitietokoneetkaan. Ja ne olivat todella isoja, karuja ja hitaita verrattuna näihin nykylaitteisiin. Mitä siis herkkä, luova ja elämäänsä pohdikeleva tyttö saattoi tehdä, kun ei ollut blogeja, youtubea eikä nettifoorumeita?

Kävellä metsässä tai meren rannalla. Lukea paljon kirjoja. Piirtää ja maalata. Pyöräillä. Istua kynttilää poltellen ikkunalaudalla ja katsella ulos. Soittaa pianoa. Kuunnella musiikkia kasettisoittimella. Kirjoittaa runoja ja tarinoita vihkoon.

Niin kuin monilla siihen aikaan, niin minullakin oli vanha, vihreä ja raskasrakenteinen kirjoituskone, jolla kirjoitin ensimmäisten teosteni liuskat. Minne lie kadonnut sekin kone. Pyöri jaloissa vuosikaudet, kunnes jonkun muuton yhteydessä (yhden niistä monista) taisin kipata sen roskalavalle.

Viime aikoina olen toivonut, että voisin taas tehdä kaikki kirjoitushommat jollakin ihan muulla kuin tietokoneella. Kirjoitankin paljon käsin, mutta haluaisin sellaisen kirjoitusmasiinan, jolla voisin oikeasti upota kirjoitusprosessiin ilman, että oman keskittymiskyvyttömyyteni ja selkärangattomuuteni vuoksi seurailisin poukkoillen netin loputonta viriketulvaa niin kuin Liisa valkoista kaniinia.

kuva täältä / photo from here

Teekutsujen kirjavat kaurakeksit

2011-04-18T08:43:00.012+03:00

Paljon on ollut puhetta niistä hyvistä kekseistä, joten nyt on jo korkea aika alkaa laittaa kuvia ja reseptejä jakoon. Nämä värikkäät kaurakeksit sopivat hyvin pääsiäiseen, varsinkin kun taikinaan voi sujauttaa ne namut, jotka ovat säästyneet virpojien saaliista.

Nämä ovat oikein ajankohtaisia keksejä siinäkin mielessä, että ne sopivat erinomaisesti vaikka näin vaalien jälkeisille toipumiskahveille. Kekseissäkin kun on hyvin edustettuna niin vihreät, punaiset, siniset kuin keltaisetkin. Itsekin äänestin värillistä puoluetta, sekä ehdokasta, mutta kuitenkaan en toivonut että noin kirjavaa joukkoa pääsisi läpi ja noin sankoin joukoin. Voi, voi. Kenties seuraavissa vaaleissa saamme äänestää jo perustamaani teepuoluetta. Iskulausekin on jo valmiina:

"Vote us! Join the Tea Party. We have cookies!"

Ja sitten takaisin tärkeämpiin asioihin. Eli leivontaan. Erityisen hyvin tämä resepti toimii, kun käytät M&M's suklaarakeita. Itse pidän eniten niistä, missä on pähkinä.

Teekutsujen kirjavat kaurakeksit

200g huoneenlämpöistä voita (kannattaa muistaa tämä hyvissä ajoin, itse joudun aina lämmittämään voin mikrossa, ja siitähän ei hyvää seuraa)

2dl sokeria

3dl kaurahiutaleita

3dl vehnäjauhoja

reilulla ranneliikkeellä annosteltu määrä M&M's suklaanamusia

Sekoita voi ja sokeri kuohkeaksi. Lisää muut aineet. Simple as that. Laita hetkeksi jääkaappiin, ettei sula sormiin. Pyörittele sitten taikinasta lihapullan kokoisia palleroita. Asettele ne harvakseltaan pellille leivinpaperin päälle. Itse painelin pallerot vielä vähän litteämmiksi, mutta ei tarvitse, tee miten haluat. Paista uunin keskiosassa 200 asteessa 10-12 minuuttia.

Onnistuneet keksit tunnistaa siitä, että ne näyttävät aivan pieniltä, mulkosilmäisiltä otuksilta. Syö siinä sitten iloisella mielellä piparia, kun se tuijottaa sinua syyttävästi takaisin...

Noitia liikenteessä

2011-04-17T12:44:00.007+03:00

Ovikello on soinut ahkerasti, ja värikkäitä vitsoja on ollut huiskimassa pupuja, kissoja, noitia ja muutama virnistelevä, kurapolvinen pojannulikkakin risaisissa tennareissaan. Ei näyttänyt äänestyspäivä verottaneen noitien saalista, niin isojen ja täysien korien kanssa äskeisetkin noitatytöt rallattivat riiminsä.

Kauniita ja hyväntahtoisia noitaneitejä kerrassaan. Toivat hyvän mielen ja luottamuksen siihen , että nyt on loppuvuoden tuoreus ja terveys taattu.

Keväisiä ilmiöitä (ja kesän enteitä) osa 3

2011-04-16T18:26:00.007+03:00

Kevät on täynnä liikettä, ääniä ja elämää. Kuvia mieluummin taltioisin auringossa lämmenneen metsän tunnelman, lintujen sirkutuksen tai vasta pilkottujen koivuhalkojen tuoksun. Lumen alta paljastuu monenlaista. Ojan pientareelta löytyy yllättäviä asioita, harmillisiakin. Onneksi kevään ensimmäinen perhonen ei ollut kauhtunut raketin jämä, jonka näin. (Nokkosperhonen pelasti tilanteen ja istahti jo viikko sitten ikkunalaudalle, jossa sain ihmetellä sitä pitkään.) Oma kehittämäni kansanperinteen mukaan nimittäin se perhonen, jonka keväällä ensimmäiseksi näkee, kertoo tulevasta kesästä. Nokkosperhonen on hyvä. Paljon parempi kuin lumen alla nuhjaantunut ilotulitusraketin hylsy.

Taidetta koteihin

2011-04-16T15:24:00.008+03:00

Rekvisiittaa. Saunan ikkunalle salaperäisesti ilmestyneet simpukat.

Mukava, taiteellinen yllätys odotti minua tänään, kun menin kylpyhuoneeseen aamupesulle. Vessanpöntön viereen oli ilmestynyt posliininen lumiprinsessa, jolta oli riistetty siivet. Tarkempi tutkiskelu paljasti, että rikoksen takana oli vaaleansininen keiju, joka oli julmasti liittänyt siivet omaan selkäänsä, ja liiteli nyt omahyväisesti myhäillen saunan katossa.

Hemmetin keijut!

Katon tuntumassa liiteli myös valkoinen yksisarvinen, mutta hänen roolinsa siipivarkaudessa jäi arvoitukseksi. Oliko yksisarvinen kenties rikostoveri, vai lumikeijun lähettämä apuri, joka sarvi tanassa yritti saada varastetut siivet takaisin oikealle omistajalleen?

Tarinan uhri, siivetön lumikeiju.

Ilkeä siipivaras.

(Tästä tarinallisesta taideinstallaatiosta saan kiittää tytärtäni ja hänen yökylässä ollutta serkkuaan.)

Blogien metsästystä

2011-04-16T13:25:00.001+03:00

Olen etsinyt mielenkiintoisia, hyvällä maulla toteutettuja, luovia ja inspiroivia suomalaisia blogeja. Menin jopa blogilistalle selailemaan toiveikkain mielin, apusanoilla ja ilman.

...ruma, tylsä, julistava, narsistinen, synkkä, liian vakava, sekava, päätä-alkaa-särkeä-räikeä, tavanomainen, masentava, besserwisser-älyllinen, liian pientä tekstiä...

Tämähän on kuin nettideitti-ilmoituksia selaisi. Etsin blogia, joka on luova, aito, rehellinen, konstailematon, ajatteluttava ja yksilöllinen. Vinkkejä? Anyone?

Rottamainen kepponen

2011-04-16T13:22:00.001+03:00

Onhan se ihan kelpo käytännön pila, että otetaan toisen kameralla valokuvia salaa toisen tietämättä. Bändiajoiltani tutuksi tuli tämä perinteinen, että kaverin kameran kanssa mennään vessaan, ja arvannetkin lopun.

Minun kameraltani ei sentään löytynyt mitään karvaisia per... tai itseasiassa, juuri niitähän sieltä löytyikin.

Karvainen perheenjäsenemmehän se siellä!

Pakko myöntää, että nauroin ääneen, kun kuvittelin mielessäni, miten tämän linssiluteen rikostoveri oli raahannut kameran sohvalle ja taistellut itseään suuremman laitteen kanssa saadakseen yhteisen kolttosensa kuvattua. Rotilla ei pitäisi olla mitään asiaa sohvalle. Ja miten minä en ole tiennyt tästä sessiosta mitään?

Ryökäleet!

Someone had secretly borrowed my camera, and when I moved the pictures to my computer, I found THESE! Some naughty, wobbly tailed and shivery whiskered rascals had had some fun at my expense. And with my precious camera!!!

Oi ihana toukokuu

2011-04-16T00:07:00.007+03:00

Englantilaisten draamasarjojen parissa tunnelmointi jatkuu, vaikka Puutarhaetsivät loppuikin. Oli uskomattoman nostalgista katsoa tänään ensimmäinen jakso H.E. Batesin kirjasarjaan "Darling Buds of May" perustuvasta tv-sarjasta, jota aikoinaan lapsuudessani katselin sunnuntai-iltapäivisin äidin kanssa. Kun tunnusmusiikki alkoi soida, tulvahti kaikki niin elävästi mieleeni: kävelyt tervaleppälehdossa, kielojen tuoksu raikkaassa makuuhuoneessa, makeista appelsiineista tehty aurinkokiisseli ja se seesteinen, ajaton tunnelma, joka liittyy lapsuuden kesiin.

Aion katsoa koko sarjan jo pelkästään sen vuoksi, että sen siivellä pääsen hetkeksi takaisin niihin ihaniin toukokuun ja kesäkuun päiviin, jolloin seurasin sitä haaveillen tulevaisuudesta, rakastumisesta ja aikuiseksi kasvamisesta.

kuva täältä / photo from here

Nuori Catherine Zeta-Jones hehkuu Mariette Larkinin roolissa. Hänessä on merkillinen sekoitus lapsekasta, unenomaista, viatonta ja kiusoittelevaa lumovoimaa. Ja Larkinin perheen positiivinen, kaiken järjestymiseen luottava asenne, everything's just perfect, on todella rentouttava. Zeniläisyyttä parhaimmillaan.

Tv-series Darling Buds of May is on tv again. I'm just reminiscing here how I used to watch it with my mother when I was a child. So now I'm going to watch it again, every episode, just to enjoy the relaxing zen philosophy of the Larkin's family and savor the recollection of those carefree days of my childhood.

Teekutsut Auran tapaan

2011-04-13T15:52:00.005+03:00

No niin! Mitäs pidätte? Koko päivähän tässä vierähti ja silmät meinaavat sen myötä vierähtää poskille (tämä koneella olo todella rasittaa silmiäni), mutta ihan omin pikku kätösineni tein tuon "Mad Teaparty" -bannerin ja muutenkin muokkasin uuteen uskoon koko blogin. Nyt on hyvä mieli.

Sitten ei muuta kuin nautiskelemaan hullusta teeseurasta. Tee on jäähtynyt pannuun jo monta tuntia sitten. Sellaista sattuu (usein), kun inspiraatio iskee. Nyt sitten kävin hakemassa sitä teetä, ja sopii hyvin päivän teemaan, että mokoma luikerteli pitkin hihaa. Siis se tee. Eikä se ollut edes niin jäähtynyttä kuin luulin. Nyt on sitten teetä taikamukissa sekä hihassa, mutta hyvä mieli edelleen! Jee!

No I've finished my renovation. What do you like? I made this "Mad Teaparty" banner by my-self, with my own tiny little hands. How cool is that? I truly hope you enjoy my company as much as I enjoy my cup of tea. Which is pretty much.

Here's the blog before the Change:

click the picture

Keväisiä ilmiöitä osa 2

2011-04-13T11:44:00.008+03:00

(English summary below)

a photo by Lancashire Lass Photo's

Keväisiä ilmiöitä on myös se, että minuun iskee vimmainen tarve uudistaa tätä blogia. Taas. No mutta, what the heck, pidän muutoksista.

Siirrän tuolta homehtuneesta englanninkielisestä blogistani tekstejä tänne ja jos jaksan, niin kirjoitan tästä lähtien myös jonkinlaisen tiivistelmän postauksistani tuolla luovalla Lontoon murteellani. Tämä siksi, että myös ulkomaalaiset ystäväni tajuaisivat jotain kuvioistani.

Ja muutenkin, sisältö ja ulkoasu muuttuvat myös. Ehkä.

Signs of the spring... I'm renovating this blog as I officially closed that old (English) blog. From now on I try to write a word or two below every text for you, my dear ones, who do not understand Finnish.

Keväisiä ilmiöitä

2011-04-12T21:51:00.010+03:00

kuva täältä / photo from here

Olin pitkällä kävelyllä. Pitäisiköhän huolestua, alkaa nimittäin tulla tavaksi. Tästä se alkaa. Lisääntyy salakavalasti viikko viikolta, ja kohta huomaan ettei ole mennyt yhtäkään päivää ilman. Sitten on ne seuraukset.... Alan voida paremmin, päänsärky lakkaa ja kuin huomaamatta, olen kadottanut muutaman kilon. Lopulta siinä sitten käy niin, että nukun hyvin ja syön terveellisesti ja... No joo. Riittää kauhuskenaarioiden kehittely. Varmaan tämä on kuitenkin vain tällainen satunnainen putki. Menee ohi ihan kohta, niin kuin tämä kevät.

Kävellessäni ilta-aurinko maalasi maiseman uskomattoman lämpimillä sävyillä. Taivas, puut, pellot, lätäköt - kaikissa sama kullan hehku. Aivan kuin ne olisivat olleet valaistuja sisältä päin. Harmitti ettei ollut kameraa mukana. Ajattelin mennä kuvaamaan myöhemmin samaan paikkaan, samaan aikaan, mutta huomenna kaikki on toisin. Värit ovat muuttuneet, ilma on toinen ja tunnelma erilainen. Huomenna tulee keskiviikon kuvia, ja tiistain kuvat ovat pelkkiä mielikuvia. Ja nyt, tämän kirjoituksen myötä myös kielikuvia.

kuva täältä / photo from here

Kaikkialla leijaili savun tuoksu. Tuli kauhea koti-ikävä Afrikkaan. Se vaivaa aina ajoittain. Kun suljin silmäni, lumiset pellot ja hupenevien jäiden alla mutaiset ojat katosivat, ja saatoin melkein tuntea olevani pölyisellä hiekkatiellä matkalla Stone Towniin.

Ja sitten mietin, että miksi aina kaipaan sinne missä en ole? Miksi aina kaipaan? Vuosikaudet olen kärvistellyt sen kanssa, että en voi vielä muuttaa Englantiin, enkä täällä Suomessakaan sellaiseen kylään missä viihtyisin. Tämä on ihan pysähtymisen arvoinen ajatus.

Ja kun pysähdyin, niin ojasta singahti iso kissa. Hyvä että jaksoi kantaa syntymätöntä pentuettaan mukanaan. Vatsa laahasi maata, mutta yllättävän sukkelasti se liikkui siitä huolimatta.

Peltojen jälkeen vastaan käveli pyöriään taluttaen kaksi teinityttöä ja poika. Vähän ennen minun ohittamistani toinen tytöistä aloitti hurjan teatraalisen esityksen. "Multa menee hermot! Multa siis niin menee hermot!", tyttö kirkui ja heitti rehvakkaasti puoliksi syömänsä leivän pellon pientareelle. Ja samalla vilkuili sivusilmällä tämän vaikutusta poikaan.

Se on tämä kevät.

Mielenkiintoisia blogeja

2011-04-10T01:37:00.006+03:00

Tässä on joku ikivanha lista, jonka huomasin tallentaneeni tänne luonnokseksi. Näytetään nyt sillekin päivänvaloa, vaikka nyt lista olisikin melkoisen erilainen. Täytyy tehtailla päivitetty versio joskus myöhemmin.

Kauneutta ja elämäniloa

A Field Journal
"Of all things old fashioned, timeless, simple and lovely."

Tea for Joy
"Tea, vintage & British style."

December23
"Lovely photos from some girl's life."

Taikaa, tyyliä ja taidetta

The Hermitage
"Rima's curiosity leads her through the many worlds of words, languages and lettering, books and stories, puppetry, nature and interesting people, music, superstitions, folklore and fairytales, and most of all the otherness that can be found on the periphery of our lives, the strange and grotesque, the absurd and unnerving ... that topsy turvy in between place where things are not quite what they seem..."

Cabinet of Curiosities
"Cabinet full of magic, mysteries and other curiosities."

The Steampunkhome
"I believe that Steampunk is more than just brass and watchparts. It's finding a way to combine the past and the future in an aesthetic pleasing yet still punkish way. It's living a life that looks old-fashioned, yet speaks to the future."

The Art of Clothes
"I love everything fashion be it new or old, I’m a movie costume fanatic and love shopping and putting together wardobes."

Blood Milk
"I'm a rogue "jeweler" who's really a painter who's really a writer."

A Faerietale of Inspiration "and what inspires me . . . . . faerie, fantasy, celtic, medieval, folklore, mythological, pre-raphaelite, minature, hand crafted, nature, mysterious, gypsy, costume, art-nouveau , details & oh so much more . . ."

Giallo Antico
"A boy once listened to much too many tales, dreamed too many dreams, his present in the past. Grew up, a boy still, with eyes impaled by memories in the rust and amber of these many lingering embers."

Medieval Muse
"Love all things medieval - music, costumes, architecture and art. A collector of fabrics and textiles, old books, pretty tactile things."

Fandom

Aura Illumina "Aura Illumina,the Mistress of Magic,is a multipersonality who lives in a fictional world happy and content with her imaginary friends."

http://eclectic3.wordpress.com/

Jane Austen's World

Very Private Diary of Severus Snape
"I'm Professor Snape. Professor Severus Snape. And this is my very private, secret diary. Being a wizard gives me many priviledges. So this is a Magic Diary. I write something every now and then. Ask me anything. I just might answer."

The Leaky Cauldron
"Blog about Harry Potter related things."

Edward Cullen Society
"Ever dreamed of reading Edward Cullen's diary. Well, now it's possible."

Twilight sisterhood

Twilight Lexicon

Our Twilight Chronicles

True Blood Net

Unielokuvia ja sairaalaelämää

2011-04-08T11:30:00.019+03:00

Olen taas ollut kuusi päivää kotona, astumatta ulos ulko-ovesta minkään syyn takia. Se hyvin typerää. Aamulla en voinut kuin ihmetellä omaa julmuuttani. Yön jäljiltä raikas aamuilma oli ihmeellistä. Hengitin sitä nautinnollisin vedoin ja harmittelin kaikkia niitä päiviä, joiden tuoksu oli iäksi menetetty. Olin vähän pyörryksissä huonosti nukutun yön ja pakollisen paaston jäljiltä.

Näin yöllä unta elokuvasta, jossa Orlando Bloomilla oli kaksoisrooli, joista toisessa sillä oli päätä myöten sliipattu tukka ja toisessa hiukset villisti pörröllään. Unessa oli myös kurpitsakakkua, kurpitsamehua ja toinen elokuva, joka oli tehty kahdeksankymmentäluvulla Geroge Sandin kirjasta Poika ja koppakuoriainen - kaikki mielikuvitukseni tuotetta kuitenkin - George Sandin kirjan nimikin kun on oikeasti Poika ja kimalainen...

Automatka Helsinkiin oli inspiroiva. Huomaan ajattelevani, kun en ole tietokoneella. Se on elähdyttävää.

Sain auton hivutettua kapeaan koloon suuren sairaalan täydessä parkkihallissa, vatsaa sisään vetäen ja hengitystä pidätellen. Jättimäisessä aulassa vastaan tulvahti määrätietoinen parvi valkotakkisia. Se oli vaikuttava näky, ja tunsin sisälläni lämpimän ailahduksen. Parinkymmenen lääkärin joukosta tunsin ainakin viisi. Kuukausi sitten ensiavussa hoitaja kysyi onko paikka minulle tuttu. Naurahdin lakonisesti ja sanoin että kyllä vain, olen joskus asunut täällä.

No, siitä on jo aikaa, ja sairaala on kokenut melkoisen muodonmuutoksen vuosien saatossa, niin kuin minäkin. Nykyään vain vierailen siellä silloin tällöin, kuin lapsuuden kodissa, toisinaan päiväkahveilla, harvakseltaan yökylässä muutaman vuorokauden verran.

Tänään otettiin kolmetoista näytepulloa verta. Pikkujuttu. Mutta oikeita putkia varten piti kutsua lähetti toisesta rakennuksesta. Olivat kuulemma harvinaisia. Joku puhui minusta käytävällä, ja ihmettelin sitä hoitajalle. Hän naurahti ja sanoi että nimestä ei ainakaan voi erehtyä. Kännykkäni soi taskussa kolmatta kertaa, kun istuin siinä vuodattamassa. Lopulta vastasin, ja soittaja oli eräs lääkäri tietyltä poliklinikalta, ja hän halusi puhua näytettä ottavan hoitajan kanssa. Minun puhelimessani! Kaiken kaikkiaan hämärää hommaa, ja melko huvittavaa, mutta ennenkokematonta.

Kirjoittamisesta, runoista ja todellisuudesta

2011-04-07T13:54:00.005+03:00

Sade ropsuttelee ikkunaan lempeästi. Siinä on jotain äärettömän rauhoittavaa. Minulla on kummallinen olo. Jotenkin rauhaton ja lepattava, ja samanaikaisesti tyyni ja levollinen. Koko päivän olen kuunnellut ajatusten pulputusta päässäni, ja jostain syystä suurin osa niistä on tuntunut kirjoittamisen arvoiselta. Ennen kuin edes tajusin mitä olin tekemässä, olin jo kirjoittanut muutamia runoja.

En ole kirjoittanut runoja vuosikausiin. Olen aina yrittänyt välttää sitä. Ja niin se on muunkin kirjoittamisen kanssa. Kirjoitan vain kun minun on pakko. Omituinen rakkaussuhde meillä.

Julkaisin vuosia sitten runokirjan. Se on loppuunmyyty, tosin painoskin oli pieni. Minua haastateltiin aikoinaan radioon tuon pienen kokoelman vuoksi. En muista olenko joskus kirjoittanut siitä täällä, mutta minulta kysyttiin hassuja kysymyksiä. Esimerkiksi että oliko vaikea järjestää aikaa kirjoittamiselle pienten lasten hoidon ohessa. En tajunnut kysymystä. Tai periaatteen tasolla kyllä, mutta käytännössä...

Tämä on se maailma jossa elän. Sanojeni, unieni, symbolieni ja mielikuvitukseni usvainen Avalon. Ei se koskaan ole ollut niin, että "joudun ottamaan aikaa" kirjoittamiselle arjen keskellä. Se on juuri päinvastoin. Joudun hetkittäin, arjen vaatimusten vuoksi, palauttamaan itseni maan pinnalle; maksamaan laskuja, laskemaan sekunteja siihen että puuro on kiehunut (pohjaan) tai huolehtimaan että jääkaapissa on ruokaa. Ja sitten. Voin taas huokaista ja palata omaan todellisuuteeni kevyenä ja tyytyväisenä.

Ystävistä ja yksinäisyydestä

2011-04-02T11:35:00.005+03:00

Ihana sumuinen lauantai. Juuri täydellinen päivä kävellä varovaisin askelin usvaan katoavaa metsäpolkua ja rapsutella pellonviertä pitkin astelevaa kissaneitiä. Kotona sitten saisi kietoutua tarinoihin ja juoda pannullisen yrttiteetä.

Vaan ei. Sillä tänään pitää lähteä kaupunkiin tapaamaan kauan kadoksissa olleita ystäviä. Vai olivatko he koskaan ystäviäni?

En osaa edelleenkään oikein liittyä ihmisiin. Sanovat että minua on vaikea lähestyä ja että eristäydyn. Enhän minä mitään eristäydy. Tällainen minä vain olen, tämä on minun elämäni. Joskus toivon että ~~niiden parin~~ sen yhden sunnuntai-ystävän (jonka kanssa puhutaan tuntikausia puhelimessa noin joka toinen kuukausi ja nähdään pari kertaa vuodessa) lisäksi olisi joku jonka kanssa voisi käydä kävelyllä, jonka kanssa voisi puhua arkisista asioista.

Kissaa ei kiinnosta. Se tuijottaa kirkkain silmin ja naukaisee jos katson takaisin liian pitkään.

Vähän jännittää lähteä pois täältä etanankuorestani. Nähdä monta ihmistä yhtä aikaa, jotka eivät tunne minua, mutta joiden kanssa minulla on yhteinen historia. Kadotan itseni helposti toisiin. Unohdan oman nimeni. Siitä seuraava tyhjyys on pahempi kuin mikään krapula.

Kotona on turvallista. Siellä tiedän kuka olen, ja miten ovat kaikki ne henkilöt, joiden kohtaloita kuljettaa minun kynäni.

Vaaleanpunainen vadelmarahkapirtelö

2011-03-13T13:56:00.000+02:00

Samettisen suloinen vadelmarahkapirtelö on lempeä aloitus aamulle. Pitäisiköhän tuntea huonommuutta tai syyllisyyttä siitä, että tässä ei ole mukana mitään superfood-jauheita tai terveellisiä ihmeaineita. Ihan pelkkää rahkaa ja vadelmaa vaan. Ja makeutuksena pari kypsää banaania.

Luovia prosesseja

2011-03-09T14:28:00.003+02:00

Hurmaava väriyhdistelmä villitsi neulomaan jotain.

Ja jotainhan siitä tulikin. Resoria? Kauluri? No jotain kuitenkin.

Lisää jotain tuloillaan. Ehkäpä jonkinlainen hiha. Irtohiha, yksikätiselle?

Neulomisvillitys iski taas. Muutama tekele on jo valmistunut. Nerokas käsityömetodini on tämä: ensin ihastutaan lankaan, sitten neulotaan hulluna, sitten lanka loppuu ja ihmetellään että mitä ihmettä siitä oikein saisi veivattua kasaan. Nyt vaihtoehtoina olivat pussukka, kassi, kattilanlämmitin, kauluri, kissanviitta (kokeilin ja hylkäsin idean kissaneidin avustuksella) tai pääpanta.

Kyllä näille jotain käyttöä aina keksitään...

Ihan totta! Eräskin vihreän höytyväisestä langasta vuosia sitten neulomani läjä päätyi aikoinaan pojan dinosaurusten elinympäristöksi, ja pari vuotta sitten väännetystä vaaleanpunaisesta neuleliivistä tuli tänä vuonna kummitytölle iki-ihana synttärilahjatyyny.

Ólafur Arnalds: Hægt, kemur ljósið

2011-02-13T12:34:00.003+02:00

Jos elämäni olisi elokuva, Ólafur Arnaldsin musiikki alleviivaisi tämän kohtauksen sävyjä erinomaisesti. Olen kuunnellut hänen levyjään paljon viime päivinä. Tässä uusi, virallinen musiikkivideo kappaleesta Hægt, kemur ljósið. Yksinkertaisesti kaunista.