Aamiaisella Brad Warnerin kanssa

Näin toissayönä unta, että seurustelin kuuluisan punk-basisti/zen-mestari Brad Warnerin kanssa. Hän oli vierailemassa luonani lapsuudenkodissani ja vei minut aamiaiselle syömään pikaruokaa Carrolls'iin. Moitin häntä amerikkalaiseksi lempeästi naureskellen. Uni oli seikkaperäinen ja kesti tuntikausia. Aamulla herättyäni sietämättömän aikaisin (ainoa aamuherätys koko viikolla) hymyilin leveästi ja rapsuttelin autoni esiin lasiin tarrautuneiden jääkukkasten alta  ja vastustin kaikin voimin läsnäolevaa hetkeä. Sitten menin opiskelemaan narratiivisuutta ja tietoisuustaitoja (en uskalla käyttää sanaa mindfulness, koska Brad Warner vihaa sitä). Sitten tulin kotiin ja luin mestari Warnerin uusimman blogin ja äimistelin miten mielemme ovat täysin samoilla taajuuksilla ja mitä ilmeisimmin saumattomasti linkittyneinä toisiinsa, koska hän kirjoitti (taas kerran) juuri siitä mistä olin kolme viimeistä päivää itsekin kirjoittanut ja puhunut (en kuitenkaan Thich Naht Hanhista). 

"Pretty much all of our religions and our various self-help practices are based on the idea that what we are right now is not good enough. We then envision what "good enough" must be like and we make efforts to transform what we are right now into this image of ourselves as "good enough." We invent in our minds an imaginary "mindful me" and then try to make ourselves into that." Lainaus Warnerin blogitekstistä: Thich Naht Hanh is Wrong

Hän pureutui kirjoituksessaan useimpien uskontojen, henkisyyden sekä itsekasvatus-menetelmien pohjimmaiseen ideaan siitä, että se mitä olemme juuri nyt, ei ole riittävän hyvä. Meillä on mielessämme käsitys siitä, millainen "hyvä", "henkinen" tai jopa "valaistunut" minämme olisi, mutta emme ole sitä vielä. Yritämme muuttaa itseämme vastaamaan tätä ihanneitseä, joka olisi riittävän hyvä, mutta emme sitä koskaan tavoita. Ongelman ydin on siinä, että tällainen ajattelutapa juontaa juurensa  itsensä tuomitsemiseen ja ikuiseen tyytymättömyyteen siitä mitä oikeasti olemme. 

Ja sitten lisää... Tästä olen jauhanut henkilökohtaisilla areenoillani vaihtelevalla kiihkolla jo kauemmin. Suunnittelin jopa blogitekstin kirjoittamista tästä itseäni kuohuttavasta aiheesta. Voin aivan täysin sydämin yhtyä Warneriin tässä(kin), missä hän sanoo että paljon mieluummin viettäisi aikaansa rehellisesti itsekkään ihmisen kanssa, kuin sellaisen, joka koko ajan yrittää olla epäitsekäs. Ette arvaakaan miten ajankohtainen juttu tämä on itselleni. (*coughbreakupcough*)

"People who are working on fulfilling some image they have of a "nice person" are usually a pain in the ass. Their efforts to be like the "nice person" they've invented in their heads almost always get in the way of actually doing what needs to be done. Most of the time I'd rather be around someone who is honestly selfish than someone who is forever trying to be selfless. The kind of forced helpfulness such people engage in is almost never helpful at all. It's annoying. Sometimes it's even harmful."
Lainaus Warnerin blogitekstistä: Thich Naht Hanh is Wrong

Rehellisesti sanottuna, kammoan ihmisiä, jotka yrittävät olla kauhean hyviä, henkisiä, epäitsekkäitä tai kilttejä. En luota heihin pätkän vertaa. Ja itseään (tai muita) jatkuvasti parantavat, opettavat, jalostavat ja kehittävät - siis yleviin päämääriin pyrkivät - tuovat mieleeni kauhukuvia neljäkymmentäluvun Saksasta. Olikohan jo riittävän provosoivaa? Taidan vaieta hetkeksi ja mennä toteuttamaan itsekkäitä pyrkimyksiäni olla mahdollisimman sellainen kuin juuri nyt olen. Mutta vielä sitä ennen, tässä linkki vuosi sitten kirjoittamaani blogitekstiin nettiriippuvuudesta, joka linjaa Warnerin ajatuksia virtuaalisesta vuorovaikutuksesta sun muusta. Todistaa täysin ekassa kappaleessa esittämäni teorian. Great minds think alike. :)

Dear Brad, if you read this blog (which I doubt very much), please understand there are certain parts of it that are sarcasm. I did have a dream about you though (nothing inappropriate in it), and I deeply enjoyed your newest blog (as I usually do) and it was also kind of funny, because I had just wrote and talked (passionately) about this same matter many days before.  

Pelastetaan Fageräng!

Päivä pullollaan narratiivisuutta ja tietoisuustaitoja. Olen väsynyt mutta onnellinen. Yksi pilvi vain mielen taivasta sumentaa, ja se on tällainen juttu: Espoon kartanon uskomattomiin luontomaisemiin ollaan suunnittelemassa valtavan moottoriurheilukeskuksen rakentamista. En ole herkästi kantaaottava ja harvoin nimeäni mihinkään adresseihin laitan, mutta tämä koskettaa nyt monella tavalla. 

Fagerängin ympäristö on aivan ainutlaatuinen luontokeidas ja talli omistajaperheensä elinkeino. Itse tuolla halujärven lehtomaisemissa issikka-vaelluksia peurojen ja muiden metsäneläinten keskuudessa tehneenä, ja Fägerängin käsinkosketeltavasta rauhasta ja seesteisyydestä nauttineena, en soisi moista kohtaloa tälle ihanalle tallille. Fagerängissä taitaa muuten olla suomen ainoat "buddhalaiset" issikat, enkä missään ole kohdannut niin rauhallisia, tasapainoisia ja älykkäitä hevosia kuin nuo ilmeisesti telepatialla toimivat ratsut. Voit lukea enemmän asiasta ja allekirjoittaaa halutessasi adressin osoitteessa http://www.adressit.com/ei_moottoriurheilukeskusta_espoon_kauklahteen .

Virittelyä

Sen sijaan että kirjoittaisin siitä, miten mikään ei koskaan mene niin kuin voisi kuvitella, kirjoitankin blogista. Se on jotenkin äärettömän vitsikästä, että blogeissa bloggaillaan blogeista. Varsinkin siitä omasta. Se on kuin katsoisi peiliin peilin kautta, ja peilien välille avautuisi loppumaton peilitunneli. Sinne voi hukkua.

Jossain vaiheessa koin tarvetta rakennella blogeja persoonallisuuteni ja elämäni eri puolia varten. Nämä puolet tuntuivat olevan niin ristiriidassa keskenään, niin erilaisia ja yhteensopimattomia, että en uskonut niiden mahtuvan saman blogin alle. Tein monia. Se lisäsi hajaannusta entisestään ja kyllästyin kaikkeen. Viime vuoden pääteema oli integraatio. Tulin kokonaiseksi. Tai tajusin, että olin sitä koko ajan ollutkin. Olen viime päivinä yhdistänyt tänne teekutsujeni huomaan materiaalia muista blogeistani. Tekee hyvää kiusata esteettistä silmääni ja visuaalista perfektionistiani sillä, että tuloksena on hieman epälooginen, tyyliltään poukkoileva tilkkutäkki. Aiheet, kirjoitustyylit ja kuvat vaihtelevat sen mukaan, mistä blogista mikäkin on peräsin. Huvittaa katsella itsen kieriskelyä tuskaisena, kun kaikki kuvat eivät olekaan millilleen saman kokoisia ja linjassa tekstin kanssa, ja mitä kaikkea muuta hienosäätöä täältä nyt puuttuukaan. Tekee mieli mennä muuttamaan, mutta suurin osa originaaleista valokuvista on taivaan tuulissa rikkoutuneen kovalevyn jäljiltä. Joten pieni kuva ei enää venykään uusiin raameihin muuttumatta suttuiseksi. Tekisi mieli muuttaa nuo polaroiditkin ihan tavallisiksi, kirkkaiksi ja täsmällisiksi. Jos siihen hommaan jossain vaiheessa lähden, puistelen päätäni epäuskoisesti ja pidän itseäni pedanttina, epäoleellisuuksiin keskittyvänä pähkähulluna, jolla on ihan liikaa vapaata aikaa.

Ai niin, tuo blogitekstin nimi. Pianonvirittäjä täällä takoo jo toista tuntia pianon kieliä kuriin ja järjestykseen.

Somebody That I Used To Know

Tämä on nyt soinut päässä lähes taukoamatta. Ihanan ekologista että bändi tässä soittaa yhdellä akustisella kitaralla, ajatelkaa mikä säästö keikkaillessa jne. Tällainen kekseliäisyys ja minimalismi viehättävät, ja muutenkin, onhan tämä hyvä biisi.

Now and then I think of when we were together
Like when you said you felt so happy you could die
Told myself that you were right for me
But felt so lonely in your company
But that was love and it's an ache I still remember

You can get addicted to a certain kind of sadness
Like resignation to the end
Always the end
So when we found that we could not make sense
Well you said that we would still be friends
But I'll admit that I was glad that it was over

But you didn't have to cut me off
Make out like it never happened
And that we were nothing
And I don't even need your love
But you treat me like a stranger
And that feels so rough
You didn't have to stoop so low
Have your friends collect your records
And then change your number
I guess that I don't need that though
Now you're just somebody that I used to know

Now and then I think of all the times you screwed me over
But had me believing it was always something that I'd done
And I don't wanna live that way
Reading into every word you say
You said that you could let it go
And I wouldn't catch you hung up on somebody that you used to know...

Sähköä vai telepatiaa?

Löysin eilen tiedostoja siivotessa runon, jota olin etsinyt monta vuotta. Luulin kadottaneeni sen iäksi. Se kertoo merestä, tuulesta ja valosta, enkä koskaan oikein osannut kirjoittaa sitä uudelleen, en löytänyt oikeita sanoja. Sen sielu oli kerran vangittu, eikä se toista kertaa halunnut antautua.

Tänään heräsin samalla hetkellä kun ystävä laittoi tekstiviestin, vaikka puhelin oli äänettömällä. Sähköä vai telepatiaa? Söin kourallisen siitepölyä, keitin jasmiiniteetä ja toruin sinkoilevaa avaruuskissaa. Kohta tiskaan ison tiskin, teen pitkän kävelyn auringosta sokaistuneena, ja illalla kokoontuu parsintaseura. Tällä kertaa muistan ottaa keskeneräiseen kaulaliinaan myös langat mukaan.

Shamanic Test

Olipa perjantai. En ole aina kovin hyvä toteuttamaan asioita joita suunnittelen, mutta olen hyvä menemään valittamatta mukaan asioihin jotka toteutuvat. Eilinen yllätti. Sain luopua jostain ahdistusta ja sydänoireita aiheuttaneesta ihan noin vain, kysymättä. Sanotaan, että luopuminen tuottaa surua. Kyllä vain, jos kokee joutuneensa vastoin tahtoaan luopumaan jostakin tärkeästä. Mutta jos on syvään juurtunut uskomus, että emme koskaan joudu luopumaan mistään sellaisesta, mikä oikeasti kuuluu meille, niin se auttaa kummasti. Pohjimmiltaan kuitenkin jouduin luopumaan vain omista illuusioistani. Samalla tuntuu että mursin jonkin vanhan kaavan, suojelin itseäni. On vapautunut olo. Vähän jännääkin. Aurinko ja kevät ja kaikki!

I got rid of something that wasn't really good for me. It happened quite suddenly, just like that, almost like magic. I'm happy how I'm changed. I'm happy to be on my own.

Mukatöitä

Olin eilen tietokoneella 15 tuntia tehden mukatöitä. Mukatöitä teen useimpana päivänä viikosta, joskus harvoin myös töitä. Mukatöihin lukeutuvat pasianssin pelaaminen, Facebookissa lusiminen sekä iltalehden selaaminen viidettä kertaa peräkkäin samana päivänä siten, että työ on samanaikaisesti auki nettiselaimen alla. Sitä välillä sitten ihmetellään, jotta työnteon illuusio säilyisi.

Mukatöiden tekeminen on niin aikaa vievää ja raskasta, että usein tulee valvottua tosi myöhään. Eilen meni puoli kahteen yöllä. Mukatyöt ovat myös niin vaativia, että ulkoilu, kodinhoito tai siivous voivat jäädä lähes kokonaan pois päiväjärjestyksestä. Kun mukatöitä on mahdollista tehdä kotona, yksin ja päivästä toiseen, se mahdollistaa myös sen, että ei tarvitse vaihtaa yöpukua lainkaan päivävaatteisiin, eikä kammata hiuksiaan. Tämä tietysti säästää lisää aikaa mukatöiden ansiokkaalle suorittamiselle.

Päätän päivittäisen raporttini tähän. Mukatyöt odottavat.

Maaliskuun haaste

 

Ihan itse keksin itselleni haasteen, omaksi kiusakseni. Siitä vain matkimaan ketä huvittaa. Aion maaliskuun aikana julkaista jotakin joka päivä. Hyvänen aika! Siis 31 blogijuttua yhden kuukauden sisällä. Tämä on tällainen extremeharjoitus, testi. Ärsyttää nimittäin oma perfektionistisuuteni ja se, että rima on kaikessa aina niin korkealla, että ei oikeastaan pysty tekemään mitään. Kun jo etukäteen on lannistanut itsensä onnistumisen suhteen. Eli kevyesti kevättä kohti - ilman turhia paineita tai vaatimuksia. Ihanteellista olisi tietysti ollut pitää se paljon puhuttu paasto, kevennystä ruokavaliossa tai nettipaasto (not gonna happen) tai jotain muuta vastaavaa ja terveellistä. Toisaalta, voinhan kikkailla mielessäni, että tämä on kritiikkipaasto. Itsellä kun on aina ollut ongelmaa konkreettisen toteuttamisen suhteen tuon liiallisen vaativuuden vuoksi, ideoista ja suunnitelmista ei sen sijaan ole ollut puutetta. Aion siis seurata erään lempimuusikkoni eräässä haastattelussa tokaisemaa viisautta, joka kertoo aikaansaamisen ja onnistumisen häkellyttävän nerokkaan kaavan:

"Tekkee vuan." - Anna-Mari Kähärä

I challenged myself to blog something everyday in this March. Too much criticism blocks the creativity and in the end nothing is accomplished. This is what I'm going to change.

V-Day

Kaikella rakkaudella kaikille lukijoilleni hyvää ystävänpäivää. Tällaisella vampyyriaiheisella tällä kertaa toivottelen. Viime vuonna leivoin pastellisävyisiä vaahtokarkkimuffineita, ja niissä sitä oli ystävänpäivämakeilua riittämiin moneksi vuodeksi eteenpäin. 

Parasta tässä päivässä on ollut todella kaunis lumisade, se etten enää aamulla ollut sairas (yö oli vatsataudissa infernaalinen), pikavisiitti asuntometsälle ystävän kanssa (ei ollut sopiva talo, metsästys jatkuu), ja se, että sain juuri yhden lähes kuukauden roikottamani työn valmiiksi ja pois päiväjärjestystä pilaamasta, joten laitan koneen kiinni, menen katsomaan millaisia leluja tyttöni juuri toi kaupasta Tolle-kissalle, ja sitten me leivotaan jotain. Sydänsydänsydän.

Merlin vs. Tolle

Olen melkein sanaton, enkä oikeastaan pysty tekemään mitään. Eikö se todistakin, että tämän uuden kissan a.k.a zen-mestarin opetukset tehoavat jo! Eilen meille nimittäin muutti tämä jumalainen olento. Nimenanto on aiheuttanut hienoista tunnelman tiivistymistä perheen keskuudessa. Itse haluaisin tämän mystisen sinikissan nimeksi Merlin (katsokaa nyt noita uskomattomia vihreitä silmiä!), mutta tyttäreni on päättäväisesti sitä mieltä, että keskuuteemme on muuttanut Tolle. Poika on velhokissan kannalla, mutta ei vastustele Tolleakaan. Lemppari zen-mestarini Brad Warner muuten bloggasi juuri aiheesta CAT ZEN. Ja otti ystävällisesti osaa myös nimiasiaan ehdottamalla meille Venäjänsiniselle sopivia nimiä kuten Rasputin, Gorbatshov ja Nikita. Että sellaista. Valintaa tehdään kuitenkin edelleen Merlinin ja Tollen välillä. 

Vihreitä tomaatteja ja verkostomarkkinointia

Olen ollut verkostomarkkinoinnin uhrina jo kahteen otteeseen tänä vuonna. Aika hurjaa, kun on vasta helmikuun alku. Sitä paitsi suhteeni aiheeseen on ristiriitainen. Toisaalta olen luontaisen vastustustava ja epäluuloinen tyyliin: ei voi olla hyviä tuotteita, eikä ainakaan ole hinta-laatu-suhde kohdallaan, ja taivas, ne esittelijät ovat niin rasittavia - mutta toisaalta... who knows, en haluaisi olla ennakkoluuloinen. Nostalgiaakin tähän liittyy. Muistan alle parikymppisenä ostaneeni elämäni ensimmäisellä palkalla Tupperware -tuotteita ja Bamix-sauvasekoittimen lisävermeineen. Käytössähän ne ovat vieläkin. Se oli kuin aikuistumisriitti, naiseksi vihkiytyiminen 50-luvun tyyliin (90-luvun puolella kuitenkin). Mutta käyttötavara on käyttötävaraa, klassikkoa vielä, entäs kosmetiikka?

Sattumoisin katsoin pari kuukautta sitten - ties kuinka monennen kerran - erään lempielokuvistani, Paistetut vihreät tomaatit. Elokuvassa näemme keski-ikäisen, elämäänsä (mieheensä) kyllästyneen Evelyn Couchin (Mary Bates) ottavan ohjakset omiin käsiinsä erään ihanan mummelin myötävaikutuksella. Elokuvan loppupuolella Evelynille urkenee ihana pinkki unelma, ura Mary Kay -kosmetiikkasarjan verkostomyyjänä. Ja kuinka ollakaan, juuri elokuvan katsottuani sain itse kutsun Mary Kay -esittelytilaisuuteen. Emäntänä ei kuitenkaan ollut Mary Bates vaan sisareni, joten menin silkasta velvollisuudentunteesta. Heti kättelyssä esittelijä kysyi kauneudenhoitotottumuksiani. Totuus oli tämä: saippuaa ja etanavoidetta. Toisinaan. Ja kuten asiaan kuuluu, huomasin että ihan kivoja tuotteitahan ne olivat (tosin Mary Kayn ekologisuus & eettisyys on täysi arvoitus), mutta hiukan kalliinpuoleisia. Minua kiinnostanut Miracle set, eli sarjan "nuorru-laihdu-kaunistu-rakastu-rikastu" -paketti, johon kuului 4 tuotetta, maksoi ymmärtääkseni 198€, joten tilasin sen E-Bayn kautta Chicagosta, ja hinnaksi tuli postikuluineen ja yllätyslahjoineen 42€. 

Mutta sitten tämä Aloe Vera. Sain tänään kassillisen kuvissa olevia tuotteita kokeiltavaksi. Ja aion erittäin vilpittömästi, kriittisesti ja huolella näitä testatakin. Pakko mainita etten minä, eikä kukaan läheiseni kauppaa näitä, joten mitään myyntipuheita suuntaan eikä toiseen ole tulossa. Olen itse viime vuosien aikana käyttänyt lisäravinteina ja terveystuotteina lähinnä Mivitotalia, CocoVin superfoodeja sekä jotain maitohappobakteereja ja nokkospuristeita. Aloe Vera on tuttu nuoruusvuosilta, jolloin käytin pelkästään sitä (vaan kenen lie valmistamaa, ei ainakaan Foreverin) ihon hoidossa. En ole ollenkaan tuote- enkä merkkiuskollinen, vaan vaihdan sumeilematta tuotetta kun parempi ilmaantuu näkösälle. Kosmetiikkatuotteissa tärkeää minulle on tuoksuttomuus/mieto tuoksu, se miten tuote oikeasti toimii ja mitä se pitää sisällään. Ekologisuus raaka-aineissa, pakkauksissa ja tuotteiden valmistusprosesseissa on myös tärkeää, mutta saatan joskus langeta ja unohtaa turhamaisuuttani ja itsekkyyttäni kaikki hyvät arvot, jos tuotteessa on "se jokin", joka kolahtaa.

Jos joku jaksoi lukea tänne asti, niin olisi tosi kiva kuulla mitä näistä tuotteista tiedätte tai olette mieltä. Ei jälleenmyyjille. Kiitos.

Ei mikään kakkuhuijaus!

Olen myyty. Osallistuin tänään Helsingin Pihasalissa järjestetyille Fake Cake pop up -kahvilan kakkukesteille ja lumouduin täysin. Jos en olisi sitä etukäteen opiskellut, en olisi ikinä uskonut, että maistamani kakut olivat gluteenittomia, vegaanisia ja täysin kypsentämättömiä. Kyllähän te tiedätte - sano herkku, ja mieleen tulee jotain missä on paljon kaloreita ja vähän ravintoarvoa - jotain missä on voita, kermaa ja sokeria. Ja sanasta raakaravinto... no, putkiaivoni tuottavat mielikuvan raasteesta. You get the picture? 

Tilaisuutta mainostettiin Fake the Cake - Raaka kakkuhuijaus. Mutta päinvastoin. Koin vahvasti, että nyt ollaan todellisen, taivaallisen makuisen ja hyvää tekevän kakun ytimessä. Tämä on sitä aitoa ja oikeaa kakkua, huijauskakkua on se, mistä tulee välittömästi  jo parista lusikallisesta ällöttävä olo ja iso maha. 

No, sen enempiä ylisanoja käyttämättä, syötyäni kakkupalaseni tunsin olevani ekstaasissa. Sosiaalisesti estyneestä ja ujosta ihmisestä kuoriutui innostunut, punaposkinen ja kontaktissa sekä itseensä että muihin oleva, vuolaasti kommunikoiva iloinen olento. Tunsin olevani yhtä aikaa sekä hyvin tasapainoinen ja rauhallinen, mutta inspiroitunut ja onnellinen. Karvalakin alla liiskaantuneet hiuksetkin muuttuivat pehmeästi laskeutuviksi ja elinvoimaa hohtaviksi suortuviksi. Uskokaa pois. Heräsi kiihkeä kysymys: mitä hittoa niissä kakuissa oikein oli?!

Mutta pian sekin selviää. Reseptit kuulemma ilmestyvät nettiin jossain vaiheessa. Voitte arvata, että keväisillä syntymäpäivilläni tarjotaan tänä vuonna jotain tosi raakaa. 

Lisätietoja tapahtuman Facebook-sivulta.

Luomukanafilosofiaa

Viikonloppuna käyty ruokapöytäkeskustelu tyttäreni kanssa nostatti esiin kiinnostavan epäkohdan lapseni elämässä. Ruokana söimme kanankoipia, kasvis-riisiä ja kyytipoikana mitä herkullisinta variksenmarjahyytelöä. Tyttö oli ottanut aika ison annoksen ja aikansa syötyään alkoi väännellä naamaansa tuskaisena.

minä: No mikäs nyt?

tyttö: Mun olo alkaa tuntua aika kanaiselta.

minä: Älä sitten syö enempää jos et jaksa. Olisi aika kauheaa, jos sä muuttuisitkin kanaksi.

tyttö: No niinpä. Paitsi että sitten mä munisin joka päivä yhden kananmunan. Mutta se ei olisi luomua, mä olen häkkikana.

minä: ???

tyttö: Mä tajusin just eilen, että mun elämähän on pelkkää koulua ennen kuin pääsen töihin. Eli pelkkää koulua vaan, ja välillä hetki lomaa. Eiks sen kuuluisi mennä just toisin päin, niin että olisi pääasiassa oikeeta elämää, ja siinä välissä hetkittäin koulua.

minä: Niin, no sustahan voi tulla isona joku poliitikko, joka pääsee vaikuttamaan asioihin ja muuttamaan tuon.

tyttö: Joo, ja sitten mä oisin taas luomukana.

Pähkinäskonssit

Olin eilen unohtanut käydä kaupassa, ja kun piti sitten improvisoida jotain hyvää iltapalaa, kehitin nämä pähkinäskonssit. Pakko kehua, että aivan mielettömän hyviä tuli.

Sekoita kuivat aineet kulhossa:

3 dl vehnäjauhoja (laitoin puolet täysjyvää)
1 dl kaurahiutaleita
½ tl suolaa
2 tl leivinjauhetta
2 dl pähkinöitä hienonnettuna (itse en mitannut näitä, eli saattoi olla enemmänkin, ja pähkinäsekoituksessa oli saksanpähkinöitä, hasselpähkinöitä, pekaanipähkinöitä, cashewpähkinöitä ja manteleita)

Lisää sitten kulhoon:

3 dl kylmää vettä
½ dl öljyä

Sekoita huolellisesti. Levitä taikina pellille leivinpaperin päälle ja taputtele jauhotetuin käsin tasaiseksi levyksi. Paista 225°c 15 minuuttia uunin keskitasolla.

Itse nautin skonssini nokkosteen kanssa niin, että päälle lätkäisin roiman nokareen luomuvoita ja vierelle variksenmarjahyytelöä. Valkohomejuusto toimisi varmaan myös erinomaisesti. Tästä taisi nyt tulla tämän hetkinen suosikkiherkku. Kannattaa kokeilla kun on niin helppoa, nopeaa ja hyvää.

Hyvää syntymättömyyspäivää!

kuva täältä

Kuten jo blogini ulkoasusta voi päätellä, Lewis Carroll kuuluu suuriin innoittajiini. Ja koska eilen oli Lewis Carrollin 180-vuotissyntymäpäivä, voinen tänään toivottaa hänelle hyvää syntymättömyyspäivää, Hullun Hatuntekijän teekutsujen hengessä. Tiesittekö muuten, että tämän mielestäni nerokkaan kirjailijan oikea nimi oli Charles Lutwidge Dodgson? Vierailin viime kesänä Oxfordissa ja käväisin myös sen yliopiston pihalla, jossa hän toimi matematiikan lehtorina. Matematiikan lehtorina! Ja sen lisäksi että hän kirjoitti moniulotteisia, fantastisia, kantaaottavia, satiirisia, humoristisia, kyseenalaistavia ja mielestäni suorastaan loistavia kirjoja, hän oli myös pappi ja valokuvaaja. Enimmäkseen hän valokuvasi lapsia, ja tuossa alla  on yksi minua erityisesti viehättänyt kuva esimerkkinä.

kuva täältä

Tunnen sielunsukulaisuutta Carrollia kohtaan monestakin syystä, mutta erityisesti sen vuoksi, että hän julkaisi kaikki kaunokirjalliset teoksensa (kuten esimerkiksi nonsense-runoteoksen The Hunting of the Snark ja kaksiosaisen fantasiaromaaninsa Sylvie and Bruno) taiteilijanimellään, mutta matemaattiset tutkielmansa ja muut akateemiseen uraansa liittyvät teokset omalla nimellään. Tämä suhteellisen yleinen ilmiö kiehtoo ja ihmetyttää minua. Miksi niin monet kokevat tarvitsevansa toisen nimen toteuttaakseen toista puolta persoonastaan? Onko se puhtaasti henkinen asia - luova puoli näyttäytyy lähes erillisenä persoonana, jolle kuuluu oma nimi -  vai pelkkää oman itsensä harkittua suojelemista rajoittunutta maailmaa, tuomitsemista ja arvostelua vastaan? Että jos kirjoittaa fantasiaa, ei voi olla vakavasti otettava pappi ja matemaatikko? Itse olen lukenut hänen tuotannostaan vain kaksi kirjaa, eli ne tunnetuimmat: Liisan seikkailut ihmemaassa ja Liisan seikkailut peilimaailmassa, mutta aion korjata tilanteen pikimmiten. Carroll piti myös koko ikänsä seikkaperäistä päiväkirjaa, joka on myös julkaistu niiltä osin kun se on ollut mahdollista. Lukulistalla sekin.  

Karppi

Sydän hakee uutta rytmiä. Näin sen haluan selittää. Rytmihäiriöt pulputtavat rintalastan alla, niin kuin kala olisi aortassa. Vahva, kesytön ja piehtaroiva karppi. Mietin uutta tapaa kirjoittaa blogia. En jaksa enää väsätä polaroideja, en olla turistina todellisuudessa. Mieli käy kierroksilla ja etsii uusia uomia. Haluan tulla kaapista, olla aito ja kokonainen. Kasata minuuteni pirstaloidut palaset sieltä ja täältä. Koota kirjoihin ja kansiin, yhden nimen alle.